015 Josefina Rosengård – Pisanji

atseiden keskiössä valkea hevonen muuttuu sähköiseksi. Se kasvaa kokoaan suuremmaksi: pieni, piirteiltään ponimainen Pisanji on viimeistä soluaan myöten hereillä ja tepastelee ryhdikkäästi suurelle nurmikentälle, ja taivas tietää että katseita siellä riittää. Josefina haluaisi hevosen ravaavan areenalle arvokkaasti, mutta sellaiseen tamma on liian latautunut. Kaula korkeana kaarena se kipittää menemään kuin olisi hetkenä minä hyvänsä valmis irtautumaan maasta, ja sirokärkiset korvat liikahtelevat jännittyneinä. Pisanji tietää, mitä tuleman pitää, ja kun on aika hypätä yleisön silmien edessä, se on tarkkaavaisimmillaan ja valmis kuohahtamaan jokaisesta ärsykkeestä. Ei ole ihme, että sitä katsellaan avoimen odottavaisin ilmein ja katsomon penkeillä eteen nojautuen. Piskuinen tamma on kaunis ja altis singahtamaan täyteen vauhtiin pienimmästä merkistä, sen näkee kauas.

Pisanji saa luvan tehdä juuri niin. Josefina tietää kokemuksesta, ettei tamma ensimmäisiä laukka-askeleitaan ottaessaan ole järin vastaanottavainen pidätteille, mutta viimeistään ensimmäisen hypyn jälkeen se vähitellen tasaantuu. Kimon kanssa kilpaileminen on ikuista nuoralla huojahtelua, sillä se on ainaisesti juuri hallinnan rajamailla. Joskus se työntää varvastaan yli rajan ja sitten taas keinahtaa takaisin. Josefina vain odottaa ja myötäilee, vaatii välillä ja hellittää sitten, ja sellainen herkkä aaltoilu on sekä uuvuttavaa että tavattoman elävöittävää.

Hevonen virtaa radalla tehtävästä toiseen. Jossakin vaiheessa Josefina huomaa hengittävänsä taas hieman syvemmin ja rentoutuvansa. Pisanjin hypyt kantavat heitä taivaankantta kohti, eikä Josefina ole varma laskeutuvatko he oikeasti koskaan, sillä adrenaliininsekainen euforia ryöppyää hänen suonissaan. Sillä hetkellä Josefinasta tuntuu, että hän pystyisi kamppailemaan vaikka ryöstäjien rykelmää vastaan: hän olisi nopea, nokkela ja hieman voimakaskin, eikä hänen rohkeutensa olisi oma tutiseva itsensä vaan karjuisi kuin leijona. Este esteeltä ja askel askeleelta ratsukon tie vie kohti maalilinjaa, eikä heistä kumpikaan näytä pelkäävän mitään maailmassa, vaikka molemmat ovatkin pelkureita oikeassa elämässä — siinä toisessa, kilpakenttien ulkopuolisessa.