Tarinoita Hertasta

Auburnin kartanolla, aikaväli

Varsamuisteluita.

Rosengårdin kartanolla, syksy 2019

Siinä se oli, Hildan ikioma varsa, omassa tarhassaan omalla kotitallillaan. Voi miten Hilda oli sitä odottanut! Vieroitusta. Oli tuskastuttavaa ostaa varsa; sitten piti odottaa sen kasvavan. Hilda Vuolasmaalla ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoa, sillä hän ei ollut rikas ja hän tahtoi siitä pikkiriikkisestä rajoitteesta huolimatta hirveän hyvän hevosen. Maitovarsan ostaminen hyvältä kasvattajalta oli Hildan vahvin lottotiketti, ja niinpä ratsuttajaduunari pisti roponsa siihen.

Lotosta puheenollen: Hildasta tuntui, että tänä syksynä jos joskus kannatti panostaa siihen. Olihan nimittäin melkoinen onnentuuli puhallellut pitkin loppukesää ja meneillään olevaa syksyä! Suoritettuaan viimeiset näyttönsä hyväksytysti Hilda oli saanut Pätevän Ihmisen paperit kouraansa JA SITTEN hän oli saanut TYÖPAIKAN, eikä edes minkä tahansa työpaikan vaan tämän. Rosengårdit, hyvä ihminen sentään. Hilda ei hakemusta lähettäessään uskonut pääsevänsä edes haastatteluun, mutta tässäpä sitä nyt sitten oltiin. Arne, Hildan työnantaja, oli ollut maailman mukavin haastattelussa, ja painottanut, että he tarvitsivat jonkun joka voisi aloittaa välittömästi. Hilda oli kainosti kysynyt, sisältyisikö diiliin karsinapaikkamahdollisuus, ja sellainen oli hänelle hövelisti luvattu.

Toistaiseksi Hilda piti kaikesta. Kartano oli valtava ja vaikuttava eikä Hilda ollut koskaan nähnyt sellaista, paitsi pienenä kesäretkellä vanhempiensa kanssa, ja tallit ja hevoset ne vasta häntä miellyttivätkin.

"Hertta, hmh?"

Ai niin. Kollegastaankin, jonka ääneen hän varsantuijotteluhuumastaan havahtui, Hilda piti. Voihan Henrik Strand. Se oli söpö ja miellyttävä, mutta Hildan harmiksi taisi pitää miehistä. Ei kukaan ollut niin sanonut, mutta Hilda oli tulkinnut. (Hänen tulkintansa menivät useammin mönkään kuin osuivat oikeaan, mutta ei se estänyt häntä tekemästä niitä silti ja luottamasta niihin aukottomasti.)

Hilda kääntyi Henrikin puoleen ja hymyili aurinkoista, leveää hymyään.
"Niin! Eikö olekin ihana. Vaikka ei sen kyllä pitänyt Hertta oikeastaan alunperin olla", nainen ryhtyi puhua pulputtamaan luullessaan, että hevosen lempinimen perässä leijuva kysyvä hymähdys oli kehotus kertoa, miksi hevosta kutsuttiin Hertaksi. Oikeastaan Henrik halusi vain kuulla lisää hevosesta — sen suvusta, tulevaisuuden tavoitteista — mutta Hilda ei pysähtynyt miettimään sellaista. Jos sanottiin lempinimi ja esitettiin kysyvä äännähdys, niin silloinhan tietenkin kysyttiin lempinimen tarinaa. Tietysti. Totta kai. Ja Hilda kertoi:
"Siellä Auburnissa — äh kun mä en ikinä tiedä miten se pitäisi lausua, että onko niin kuin ihan vaan aa-uu-burn vai oobjöörn vai miten se sillä tavalla hienosti — niin mutta siellä kasvattajien luona sitä kutsuttiin Raisaksi. Raisaksi! Voitko uskoa! Ihan tätinimi. Mutta kun sillä oli katsos kaverivarsa nimeltä Raili, ja kun sen emänkin nimi on Reiska, ja, niin."

Henrik Strand oli hirvittävän kohtelias mies. Vaikka uuden työkaverin puhetulva oli odottamaton ja kaikessa polveilevuudessaan tylsistyttävä, ja esitettiinkin niin nopeassa tempossa että ruotsinkielisen miehen oli vaikea ihan kaikkea edes ymmärtää, ilmettään hän ei päästänyt piirun vertaa tylsistyneeksi tai ärtyneeksi. Hyvätapaisesti Henrik kuunteli ja odotti, että toinen lopettaisi. Hilda oli kuitenkin vasta päässyt alkuun, eikä ollut taitava lukemaan sosiaalisia merkkejä siitä, ettei toista oikeastaan kiinnostanut — ei silloinkaan, kun ne esitettiin selkeästi, ja Henrik ei toden totta kehdannut tehdä niin.

"Mä en kyllä sitten yhtään halunnut kutsua sitä Raisaksi, koska mun mummon naapurin nimi on Raisa, ja muutenkin, kuka kutsuu hevostaan Raisaksi? Mietin sikapitkään että mikä se olisi, kun ei toi Begrime oikein arkikäyttöön taivu, ja sitten mä keksin, että se on Bertha!"
"Bertta?" Henrik toisti lauhkeasti.
"Ei kun sillä tavalla hienostuneemmin, hoolla."
"Eli siis... Hertta?" Nyt Henrik kuulosti hivenen epävarmalta.
"No se siitä tuli, joo, mutta kun alunperin ajattelin että Bärt-HA", Hilda painotti ja punastui. "Vaikka mä taas en kyllä osaa sitäkään lausua... niin siksi se on se Hertta."
"Ahaa. Aivan. Hmm. Oletko - oletko viihtynyt?" Henrik tiedusteli iloisena siitä, että saattoi vaihtaa puheenaihetta.
"Voi, olen!" Hilda heläytti, ja sitten se aloitti seuraavan polveilevan selityksensä ja kävi läpi kaikki asiat, joista piti uudessa työympäristössään.