Kirpeinä kevätaamuina syntyi kipakkaluontoisia varsoja. Sellaisia kokemusperäisiä viisauksia oli iskostunut Susanne Rosengårdin selkärankaan. Lempeän ja lauhkean Belisa-tamman kohdalla oli kenties vaikea uskoa, että sen jälkikasvulla piisaisi luonnetta, mutta hevoskasvattaja tunnisti vahvatahtoisen varsan sellaisen nähdessään. Tämä varsa, vielä kosteudentummentama, oli ensihetkistään alkaen voimakas. Pontevasti se kohosi jaloilleen kenties nopeammin kuin yksikään Rosengårdin kartanon kasvateista.
Se näytti aivan tavalliselta varsalta. Se oli hontelo ja viaton, ja se huojui ja haki tasapainoaan. Tulokkaassa ei ollut mitään vikaa; se oli vain vastasyntyneen näköinen. Orivarsa, huomasi Susanne, eikä ollut sen enempää hyvillään kuin tyytymätönkään. Jokaiseen varsakevääseen mahtui niin oreja kuin tammojakin, ja iso osa myytiin kuitenkin, oreista etenkin. Kartanon kasvatustoiminta oli kylmää bisnestä, vaikka Arnella oli pehmeä sydän ja Susannenkin kylmän kuoren läpäisi silloin tällöin jokin hevosista sellaisella erityisellä tavalla, mihin muut eivät pystyneet.
Susanne vilkaisi esikoisensa varsonutta Belisaa. Tamma oli huolestuneen näköinen, mutta niin se usein oli. Luonto ja vaistot pitäisivät kyllä huolen, että tämäkin arka tamma saisi jälkikasvunsa hoidettua vieroitusikäiseksi. Ja jos ei... sellaistakin sattui.
Tietenkin oli suotavaa, että varsa eläisi, eikä Susanne epäillyt hetkeäkään, etteikö tämä varsa pärjäisi. Se oli vahva heti alkuhetkistään lähtien.
Viime vuoden haasteet tammojen ja varsojen kanssa olivat jääneet taakse. Arne Rosengård oli mahdottoman hyvillään siitä, ettei tähän varsavuoteen kuulunut samanlaisia murheita. Vielä vuosikymmenten jälkeen jokainen kuolleena syntynyt varsa, tyhjäksi jäänyt tamma tai vuorokausien erityistarkkailua tarvitseva emä ja jälkeläinen asettui raskaaksi, kumaraan painavaksi suruksi hevoskasvattajan harteille. Yksikään eletty kevät ei vielä ollut ollut kartanolla täydellisen huoleton, mutta tänä vuonna Arne kykeni seisomaan suorassa vaivattomammin kuin monena muuna.
Ei ollut mitään niin rauhoittavaa ja ilahduttavaa kuin terveiden varsojen ja hyvien emien katseleminen. Niinpä kartanonisäntä unohtui vappupäivänäkin nauttimaan auringosta ja tarhailevan nelikon toimien seuraamisesta. Nämä orivarsat olivat olleet vuoden ensimmäisiä; Belisan Grueksi nimetty palavanpunainen varsa oli syntynyt päättäväisesti ennen kaikkia muita ikäluokkalaisiaan, ja pian sen perässä oli Rasmus Alsilan Living Art varsonut omansa.
"Tarhatkoon keskenään", oli Susanne tokaissut, ja Arne piti sitä hyvänä ideana.
Pehmeäluontoinen Belisa tulisi vielä olemaan helisemässä Gruen kanssa. Varsa oli vasta alle kuukauden ikäinen, mutta se osoitti jo nyt rämpäisiä elkeitä. Siitä puuttui varovaisuus. Pelkuri ei ollut Larankaan varsa, ja rohkeasti se ryhtyi varsaleikkiin ikätoverinsa kanssa. Tammat seurailivat hetken varsojen menoa, mutta keskittyivät sitten rapsuttelemaan toisiaan. Arne ei ollut lainkaan yllättynyt siitä, että hänen tyttärensä kanssa heilastelevan Alsilan tamma piti tässä tarhassa jöötä niin omalle varsalleen kuin Gruellekin — ja jopa Belisalle. Kokeneempana emätammana se taisi ottaa sangen luontevasti oppiäidin roolin.
Laran varsa väsyi leikkeihin Grueta nopeammin. Se haikaili emänsä vierelle, mutta herhiläisenä Grue riippui ystävässään ja yritti jopa tunkeilla sen kanssa samalle nisälle. Sitä ei Lara vieraalta varsalta sietänyt. Kipakoin mutta liioittelemattomin ottein tamma hätisteli röyhkeän pikkuorin tiehensä.
Arne tuhahti huvittuneena nähdessään, kuinka rehellisen hämmentyneeltä Grue näytti. Miksi se minua komensi? Nisälle vain yritin.
Belisa otti nöyränä oman varsansa mitä hellimpään huomaansa. Sen eleet olivat tyynnytteleviä. Arne ei uskonut, että Grue oikeastaan olisi tarvinnut lohtua; tuskin se oli Laran komennusta säikähtänyt. Oli aivan varmaa, ettei tämä ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun Grue koetteli omia ja muiden hevosten kärsivällisyyden rajoja.