Hevosen kuvat © VRL-05265

trakehnertamma | VIP MVA Fn, KTK-III, ERJ-II

Bijou Toujours

Taustatarina

Bijou Toujoursilla alkaa olla jo ikää, ja johan se on kaikenlaista kokenutkin. Vuodet Seppeleen ratsastuskoulun tiloissa ovat olleet jotakin muuta kuin Piritta hevosen ostaessaan haaveili: Tikrusta piti tulla omistajalleen se hevonen, jonka kanssa kilpailtaisiin mittava ura. Sen sijaan saatiin katkonainen sarja keskeneräisiä kisakausia, kun esteratsastaja loukkasi oman selkänsä ja joutui kirurgin pöydälle eikä vain kerran vaan kahdesti. Sitten alkoivat opinnot ja kahden kaupungin välillä sukkulointi ja kiireet. Viimeinen niitti oli vauva, joka syntyi keväällä 2019. Päätöstä aivan liian pitkään roikotettuaan Piritta myi hevosen muinaiseen työharjoittelupaikkaansa, missä tiesi hevosen olevan hyvissä käsissä.

virallinen nimi Bijou Toujours rotu, sukupuoli trakehner, tamma
syntymäaika, ikä 04.04.2011, 20v väri ja merkit tummanruunikko
säkäkorkeus 163 cm omistaja VRL-05265
rekisterinumero VH17-021-0320 | PKK2089 kasvattaja evm
koulutustaso 150cm (heB-A) käyttötarkoitus esteratsu
meriitit VIP MVA Fn, KTK-III. ERJ-II, porrastetuissa tasolla 9/9 (katso statistiikka).

Luonnekuvaus

Paloin halusta esitellä uuden ratsuni hevosenhoitajalleni Alviinalle. Minä olin tammasta innoissani. En kuitenkaan yllättynyt, kun hoitajan naama venähti tamman karsinalla. Minäkin olin suhtautunut hevoseen jokseenkin huvittuneena sen ensi kertaa nähdessäni ja ajatellut, että näinköhän se oli minkään sortin esteratsu. Hely, niin kuin vielä silloin vaaleanpunaisessa uuden hevosenomistajan pilvessäni kuvittelin tammaa kutsuvani, ei ollut mikään korea hevonen. Etenkin edellisen esteorini Ransun entisessä karsinassa, jossa muisto kimosta satuhevosesta vielä eli, se näytti melkein naurettavalta. Tamma oli pieni ja luiru, sillä oli kuikelo kaula ja etusormenpaksuinen hännänsuirula, eikä sen pää ollut kauniin hevosen pää. Se oli väriltään kuin lämminverinen ravuri ja sen ilme oli ankea, epäluuloinen ja ylpeä. Tamman kaunein piirre oli sen silmien sininen väri, mutta Alviinaa sen herasilmät puistattivat. Toivat kuulemma mieleen lasiset, kuolleet mulkosilmät.

Ei mennyt kauaa, ennen kuin tammalla oli uusi lempinimi. Alviinasta se alkoi, sillä hän sanoi, että tamman karsinaan meneminen tuntui suunnilleen samalta kuin tiikerinaitaukseen kapuaminen. Niin Helystä tuli Tikru - ja uusi lempinimi kuvastikin hevosen sielunelämää huomattavasti paremmin. Äkäisen tamman karsinassa sai ja saa yhä olla alati varuillaan, sillä se on kaukana mukavasta hoidettavasta. Se mulkoilee, tarkkailee ja antaa välittömästi tuta, ellei pidä saamastaan käsittelystä. Ikä ei ole tasannut hevosen luonnetta, vaan siitä on tullut juuri sellainen kiukkuinen mummo, joka heristelisi ihmismuodossa kävelykeppiä kaikille leikkiville lapsille ja käskisi lopettaa hauskanpidon, koska elämä ei ole hauskaa.

Tikru ei ole varsinaisesti kaunis eikä hyväluonteinen, joten jossakin sen täytyy olla hyvä, jotta kukaan ylipäänsä raaskii maksella sen ylläpitoa. Näin hevosen ensimmäistä kertaa aluekisoissa, missä olin valmentamani junioriratsastajan mukana. Entinen työnantajani Mia ilmestyi paikalle vinkkaamaan, että kun kuulemma kerta pian jäisin ilman hevosta, hänellä olisi jotain, mitä voisin harkita. Mia osoitti Tikrua, vaatimattoman näköistä ja nyrpeäilmeistä hevosta, joka ravasi maahansidotuin askelin verryttelykentällä punainen nauha kireästi huiskahtelevassa hännässään loistaen. Nauroin. Vaatimaton, pahansisuinen tamma - siinäkö muka minun hevoseni? Epäröin kuitenkin, sillä Mia tunsi laadun. Hän ei myöskään ollut mikään pahansuopa ihminen, jonka perimmäinen tarkoitus olisi ollut huiputtaa minua. Jos Mia Putro sanoi, että hevonen voisi olla etsimäni, silloin kannatti katsoa ensivaikutelman ohi.
"Odota, kun se hyppää", Mia sanoikin, ja minä lupasin katsoa tamman radan.

Jumaleissön, että minä pidinkin Tikrun menosta. Esteradalla nuori trakitamma esitti sellaisia otteita, että vielä maanantaina tunteja pitäessänikin pohdin vain rumaa pikkuhevosta. Jokin sen katseessa lumosi: kun se eteni kilparadalla, sen ainoa fokus oli seuraava este, ja sen laukassa oli sellaista tarmoa että ajattelin sen olevan vaatimattomasta ensivaikutelmastaan huolimatta syntynyt suoritushevoseksi. Kilpailupaikan hälinä ei hevosta häirinnyt silloin eikä koskaan myöhemminkään uralla, kunhan se pääsi muiden lajitoveriensa kansoittamasta verryttelystä väljemmille vesille tekemään kilpailusuoritustaan. Yhden suorituksen katseleminen riitti: hevonen teki minuun lähtemättömän vaikutuksen.

Ja kas vain, sittenhän minulla oli käsissäni tamma, joka oli tallissa hoitajansa sanoja mukaillen v-pää, tarhassa aina napit vastakkain jonkun toisen hevosen kanssa ja ratsuna kuuma kuin hehkuva kekäle. Tikru on kilpahevonen henkeen ja vereen, eikä vain siksi että se on harrastelijan käyttöön aika hankala peli. Se on nopea niin esteiden välissä kuin hypyissäänkin ja ketterä kääntymään. Haaste piilee siinä, ettei se ole radalla kovin anteeksiantava, ja kun Tikrun kanssa töpeksit, se tietää takuuvarmaa protestireaktiota. Näyttävät niskojennakkelut ja takajalanpolkaisut sekä suurieleiset kieltäytymiset ovat vuosien mittaan tulleet tämän hevosen kanssa melkein yhtä tutuiksi kuin liioitellun suuret leiskautuksetkin. Tamman kanssa ratsastajan tulee olla nopea ja tilanteen tasalla.

Sileällä ja maastoillessa Tikru on vastoin odotuksia melko simppeli hevonen. Se on herkkä ja kuuliainen ja helppo saada keskittymään työntekoon. Kyllä se varmuuden vuoksi kuulostelee mörköjä, jos sille antaa liikaa luppoaikaa, mutta pienillä, vaihtelevilla tehtävillä sen saa pysymään tyynenä. Se kuumuu, jos siltä pyytää nopeasti montaa vaativaa asiaa, mutta sopivasti rytmitetty työskentely pitää sen tasaisena. Nyt vanhemmalla iällä se alkaa jo kaivata aiempaa huolellisempia lämmittelyjä, ja välillä sillä on jähmeitä päiviä, jolloin edetään hevosta kuunnellen. Ei Tikru kyllä nuorenakaan ollut maailman sulavin ratsu sileäntyöskentelyssä, vaan sitä piti aina maanitella pehmenemään ja mukautumaan ratsastajan tahtoon.

Sukutaulu

i. Donauwelle trak evm ii. Tänzerin trak evm iii. Kansas trak evm
iie. Tamburin trak evm
ie. Dalia Bonbon trak evm iei. Diya al Din ox evm
iee. Delikates trak evm
e. Brillant trak evm ei. Casparil xx evm eii. Flamingheart xx evm
eie. Countess Capriole xx evm
ee. Ballerina trak evm eei. Black Waltz trak evm
eee. Biscuit trak evm

Donauwellesta (i) ollaan montaa mieltä. Tummanruunikko trakehner itse on tyypiltään erittäin jalo urheiluhevonen, mutta sen jälkeläisistä löytyy monenlaista kopukkaa muotovalioista muulinnäköisiin (katsokaa nyt vaikka Bijou Toujoursia. Sehän on itse asiassa molempia). Orin suosio jalostuksessa hiipuikin melko nopeasti, kun todettiin, ettei se omasta suorituskyvystään huolimatta juuri onnistu peittämään sille käytettyjen tammojen heikkouksia. Donauwellea ei siis pidetä hyvänä periyttäjäorina, vaikka sillä on muutamia huipputasolle nousseita jälkeläisiä. Mitä luonteeseen ja ratsastettavuuteen tulee, Donauwellea on pidetty hyvin tasaisena, joskin aavistuksen uppiniskaisena ratsuna.

Tänzerin (ii) oli hyvin kevytrakenteinen ja korkeajalkainen estehevonen, jonka takaa löytyy paljon täyttä verta. Tällä orilla oli koko siitosuran ajan tasainen suosio, ja se saikin paljon hyviä tammoja. Tänzerinistä jäi useampia hienoja poikia, joista muutamat jatkoivat sukua suuremmalla menestyksellä kuin Donauwelle. Luonteeltaan Tänzerin oli melko säpäkkä, ja sen jälkeläisiäkin on kritisoitu säikynpuoleisiksi. Kilparadoilta Tänzerin muistetaan erinomaisena aikaratsastusluokkien hevosena, vaikka isoimmissa GP-luokissa sitä ei nähtykään.

Dalia Bonbon (ie) on osoitus saksalaisesta hevoskasvatustaidosta parhaimmillaan. Dalian tammalinja on vanha ja huolella vaalittu, ja siitä onkin polveutunut kelpo suoritushevosia kautta aikojen. Dalia Bonbon kilpaili nuorten hevosten luokissa, mutta jäi sittemmin täysin siitostammaksi. Tamma oli hyvintiinehtyvä ja sai kaikkiaan kahdeksan varsaa, joista vain kaksi oli tammoja. Dalia Bonbonia on luonnehdittu lauhkeaksi ja lempeäksi hevoseksi.

Brillantin (e) oli oikeastaan tarkoitus olla kenttähevonen, mutta se päätyi muutaman mutkan kautta esteratsastusta harrastavan nuoren ratsastajan käsiin. Niinpä musta tamma päätyi kilpailemaan rataesteillä. Se osoittautui hyväksi ja vauhdikkaaksi hyppääjäksi, jolla piisasi kuitenkin luonnetta miltei enemmän kuin yhden hevosen tarpeiksi. Herkkä ja kuuma hevonen kielsi itsensä ulos suunnilleen yhtä usein kuin sijoittui. Pitkä kilpailu-urakaan ei täysin riittänyt hiomaan tammasta särmiä pois. Elämän ehtoopuolella tamma saatiin kolmesti tiineeksi, mutta sillä on vain kaksi jälkeläistä.

Täysiveriori Casparil (ei) kilpaili kenttäratsastuksessa vielä 18-vuotiaana, ja vielä eläköidyttyäänkin sen kerrottiin olevan kovassa kunnossa ja nauttivan pitkistä maastolaukoista. Hyvä fysiikka, etenevä laukka ja yhteistyöhalukkuus tekivät Casparilista erinomaisen kenttähevosen. Rataesteillä se oli varovainen ja tarkka, ja maastokokeessakin hevosen älykkyys piti ratsukon poissa monista vaaranpaikoista. Oria on käytetty jalostukseen liki kolmenkymmenen varsan verran, ja suurin osa sillä astutetuista tammoista on ollut puoliverisiä.

Ballerina (ee) on haastavaluonteinen diiva. On jopa väitetty, että se siirrettiin siitoskäyttöön siksi, ettei sille löydetty halukasta ja kyvykästä kilparatsastajaa. Jo sen emä Biscuit (eee) tunnettiin omalaatuisesta ja kipakasta luonteesta, eivätkä Ballerinan omatkaan varsat erityisen kauas mökömököpuusta ole pudonneet. Suorituskykyä varsoilla on kuitenkin piisannut. Merkitön musta väritys sopii Ballerinalle erityisen hyvin, onhan se luonteeltaan melkoinen pahanilmanlintu.

Jälkeläiset

02.01.2016 trak-o. Bertram, i. Kheops. Om. coupie (VRL-11889)
29.09.2017 fwb-t. Tigraine, i. VIP MVA Fn Tranquille K KTK-II. Om. Josefina Rosengård (VRL-05265)
15.01.2018 trak-o. Bellicose Lord, i. Lordly Robes. Om. Juuso Sherman (VRL-05322)
17.06.2019 fwb-r. Gavroche van Bijou, i. VIP MVA Fn Grosvenor de Cheney. Om. Järnby, Anne (VRL-06858)

Kilpailukalenteri

ERJ (20 sijoitusta)
Päivämäärä Järjestäjä Laji Luokka Tulos
26.08.2017 Aittohaara ERJ140 cm 01/29
28.08.2017 Aittohaara ERJ130 cm 04/23
29.08.2017 Aittohaara ERJ130 cm 01/23
30.08.2017 Aittohaara ERJ130 cm 01/23
31.08.2017 Aittohaara ERJ140 cm04/29
04.09.2017 Aittohaara ERJ140 cm04/23
11.09.2017 Team J&K ERJ120 cm04/23
11.09.2017 Team J&K ERJ120 cm04/23
04.10.2017 Turmeltaja ERJ110 cm03/30
05.10.2017 Turmeltaja ERJ110 cm02/30
05.10.2017 Turmeltaja ERJ110 cm03/30
06.10.2017 Turmeltaja ERJ110 cm03/30
11.10.2017 Turmeltaja ERJ110 cm05/30
12.10.2017 Turmeltaja ERJ110 cm05/30
15.10.2017 Turmeltaja ERJ110 cm01/30
28.10.2017 Juksula ERJ120 cm01/54
23.11.2017 Duán Stable ERJ140 cm01/30
24.11.2017 Duán Stable ERJ140 cm05/30
26.11.2017 Duán Stable ERJ140 cm02/30
27.11.2017 Duán Stable ERJ140 cm05/30
PKK:n alaiset näyttelyt
Päivämäärä Järjestäjä Luokka Tuomari Tulos
22.02.2017 Järnby Puoliveritammat Anne, BIS Kics KTK-sert, LKV, BIS3
25.02.2017 Zen Muut hevostammat Chao EO-sert
11.03.2017 Veeran yksityistalli Puoliveritammat Viiru, BIS Anne KTK-sert, EM: rodunomaisuus, LKV, BIS4
31.03.2017 PKK Lämminveritammat Kaneli EO-sert, LKV, BIS3
VIP MVA Fn
KTK-III, PKK:n 70. kantakirjaustilaisuus
64,7% - Sukupuolileima erinomainen, rotuleima hyvä. Raskas pään luusto, hyvin ohut ja kantamaton kaula. Kantava selkä. Takaosa löysä. Avonainen kinnerkulma, pitkähköt takajalat. Kurtistuneet etusääret, pienehköt kaviot. Kaunis toteutus, miellyttävä katsella.
- Hyvät leimat, siro ja kaunis tamma

Päiväkirja & valmennukset

✓ 02.02.2017 Hirvestä hirviöksi. Hoitajan ensikokemus Tikrusta.
Hevosenhoitaja Alviina kertoo:
Oli vaikea uskoa sitä todeksi. Että Pirre oli myynyt Ransun, tietysti. Mä olin suuttunut sille aivan kamalasti, kun olin kuullut aiheesta. Kuka se oli viemään multa MUN HOITOHEVOSEN pois? Joojoo, kyllä mä tiesin, että se oli juuri oikea henkilö myymään pois omaa omaisuuttaan, mutta PIRU kun korpesi NIIN pahasti. Oma hoitohevonen oli ollut mulle maailman tärkein juttu, ja nyt mä sitten olin ilman sellaista, ja se kiukutti. Kiukutti aivan sairaasti. Enkä voinut ilmaista sitä mitenkään Pirittalle, koska Piritta oli ollut mulle niin reilu kun se oli ottanut mut Ransun hoitajaksi, ettei ollut tosikaan.

Ja yhtä paljon kuin suutuin, myös innostuin, kun Piritta kertoi että ei tietenkään jäisi hevosettomaksi. Hän oli löytänyt uuden kivan hevosen, huippuhyppääjän, tamman. Ajattelin, että se ei voisi tarkoittaa muuta kuin jumalaista kaunotarhevosta, sellaista siroa ja sieväpiirteistä. Sydämenkuvat silmissäni jäin odottamaan, että Hely, niin kuin Piritta hevosta kutsui, saapuisi.

Sitten se saapui.

Ja se oli kammottava.

Se oli niin jäätävä pettymys, että teki mieli mukiloida Pirre. Miten hän oli ikinä maksanut rahaa tuollaisesta hevosenkuvatuksesta?

Piritta näytti ikävän mairealta esitellessään hevosen minulle. Hevonen ei näyttänyt mairealta. Se seisoi karsinassaan, murjotti ja tuijotti nurkkaa, ja kun se ei tuijottanut nurkkaa, se mulkoili meitä ilkeillä silmillään. Ne silmät herättivät mussa suurta kammotusta: ne olivat haileansiniset ja toivat mieleeni kuoleman ja kummitukset.

Tamma oli ihan surkean näköinen, ja mikä pahinta, se näytti niin ilkeältä, etten todellakaan halunnut mennä sen karsinaan. Pirittaa ei tietenkään pelottanut yhtään, eikä se varmaan osannut edes unissaan arvailla, että jotakuta muuta saattaisi. Pirre ei pelännyt mitään eikä ketään eikä ymmärtänyt muidenkaan pelkoa. Ja kyllä mua ihan oikeasti pelottikin.

Jos ylpeys olisi antanut myöten, mä olisin ilmoittanut, että kiitos mutta ei kiitos. Että Pirre voisi palkata hoitajaksi jonkun hullun, jolla olisi kunnon henkivakuutus. Jonkun Cellan hengenheimolaisen, sellaisen, joka menisi iloikseen murhanhimoisen satojen kilojen tappokoneen karsinaan.

Mutta enhän mä voinut sanoa niin. Eikä se edes ollut pelkkää ylpeyttä, vaan se oli halua pitää mun elämässä edes jokin merkitys. Joku syy tulla säännöllisesti tallille, missä ilmapiiri oli turvallinen eikä tarvinnut sietää alkkisäitejä ja sen miesystäviä ja mitä nyt ikinä.

Kieltämättä tuntui aika epätoivoiselta, kun seisoin myöhemmin ihan yksinäni karsinan edessä ja tuijotin sen asukasta. Ennen samassa karsinassa oli ollut satumaisen komea unelmien hevonen, Ransu, ja nyt tuo. Se ei ollut yhtään suopea enkä mä olisi halunnut koskea siihen pitkällä tikullakaan. Onneksi tänään ei tarvinnut, mutta joskus joutuisin, ja sitten mulla ei varmaan olisi enää sormia ja varpaatkin pysyisivät kyydissä vain nippa nappa. Niin että mun elämäni ainoa tarkoitus ei vaikuttanut hirveän iloiselta siitä, että sillä oli mulle niin suuri merkitys. Mäkään en ollut siitä iloinen, jos rehellisiä ollaan.


✓ 05.03.2017 Kiva kilipää. Omistaja pitää hevosta hauskana.
En olisi voinut olla tyytyväisempi uuteen hevoseeni.

Olin pudonnut siltä jo kahdesti. Heti ensimmäisellä hyppykerrallamme se osoitti kuohahtelevan kilpahevosverensä voiman. Tammalla meni herne nenään, kun se pääsi hieman vahvaksi ennen erästä linjaa ja jouduin tuomaan sen huonosti sisään sille. Ransu olisi harpponut välin millä tyylillä tahansa ja yrittänyt venyä yli jälkimmäisestä esteestä, mutta se olikin mieshevonen. Kun se sai estelinjan sen katseen ulottuviin, se otti putkiaivoisesti ainoaksi tehtäväkseen körötellä menemään linjan loppuun saakka. Tammani, jolle Hely-kutsumanimi oli nopeasti osoittautunut ihan vääräksi, sen sijaan ei toiminut samalla yksinkertaisella tavalla. Se otti nokkiinsa ja suoritti teatraalisen väistöliikkeen, joka singautti minut satulasta ja esteen juureen seisomaan.

"Se palautti sun jalat maahan", valmentajani Mia tokaisi ja näytti siltä, että häntä huvitti oma nokkeluutensa. "Tosi kirjaimellisesti."
"Ennemmin kai jaloilleen esteen eteen kuin päälleen esteen sekaan", kameran kanssa mukaani tullut Alviina tuumasi ja tuli pitelemään Tikrua aloillaan, kun kiipesin takaisin kyytiin.

Toisen kerran putosin, kun olin Seppeleen treeniaukiolla hyödyntämässä hyvää hankipohjaa. Kesken käyntitreenin Tikrulla keitti yli, ja se keuli uhmakkaasti korkealle ylös. Sen etujalat tuskin osuivat maahan, kun se jo pyörähti ympäri niin vauhdilla, että suistuin sivuun sen selässä. Pari kipakkaa laukkaloikkaa myöhemmin tömähdin maahan ja tuijotin hevostani epäuskoisena. En ollut pudonnut hevosen selästä varmaan kuuteen vuoteen, ja nyt jo kahdesti kahden viikon sisällä? Naurattikin vähän.

Tikrun kanssa mikään ei ollut helppoa. Hevonen teki Alviinan hulluksi olemalla ärsyttävä akka tallissa. Hoitajatyttö ei koskaan valittanut minulle ääneen, mutta tiesin, että hänellä epäilemättä oli pari näykkäisynjälkeä käsivarsissaan. Tikru saattoi oikeasti napata, jos pääsi puruetäisyydelle. Useimpina päivinä se oli vain hapannaama, mutta sitten oli niitä päiviä, kun sitä kismitti ihan toden teolla.

Hevonen oli hankala ja luiseva ja kaikin puolin melkoinen luuska, mutta pitkään aikaan en ollut ollut niin innoissani mistään. Jokin siinä oli, mikä sai intoni syttymään.

Kai minä olin vähän hullu.


✓ 03.04.2017 Näin meidän kesken. Katkelma merkinnästä. Hevonen on hirveä, mutta tallilla on mukavaa.
Hevosenhoitaja Alviina kertoo:
Tallilla käyminen oli aika paljon vähemmän kivaa, kun siellä odottelivat keväiset mutakelit ja elämäntapakiukuttelija. En ollut tainnut nähdä Tikrua korvat hörössä oikeastaan koskaan, paitsi silloin, kun se sai esteen näköpiirinsä ja lukitsi sen kohteekseen. Silloin se joskus laittoi korvat oikein höröön, mutta jos Piritta yritti jarrutella sitä, se painoi korvat taas niskaan ja viesti kaikin keinoin, että "älä sinä eukko minua komentele". Tikrulla oli ihan jäätävä auktoriteettiongelma. Sitä ei saanut käskeä, ei ikinä. Vitsi että se osasikin olla oikea hapankorppu.

Yritin parhaillaan pestä Tikrun rapaisia jalkoja. Se ei ollut kivaa puuhaa, ei minusta eikä tammasta itsestään. Teki mieli mätkäistä kaakkia vesiletkulla, mutta tietenkään mä en tehnyt niin. Kävi vaan mielessä. Tikru kyllä sitten toteuttikin jokaisen keljuuden, jota se kerkesi pienessä ilkeässä pääkopassaan suunnitella.

Siitä toimituksesta selvittyäni mä en suinkaan ollut mitenkään ihan kamalan hyvällä tuulella. Pyöräytin hapannaaman omaan luukkuunsa ja paukautin oven kiinni. Olkoon Pirittan ja Kasperin kiusana loppupäivän, mä en enää Tikruun tänään kajoaisi. Niin päätin ja kiipesin yläkertaan.

Siellä oli Alma. Se oli sellainen tossukkatyttönen, jonka kanssa mä olin joskus osunut samoille tunneille. Nyt se pirulainen oli kuulemma ryhtynyt Lemonin apuhoitajaksi, ja halusin tai en, mä olin vähän mustasukkainen ja ärtynyt. Lemon oli kuljettanut menestykseen ratsastuskoulumestaruuksissa. Olin ajatellut, että oli kyllä onni kun Yasmin ei kauheasti tainnut kisaradoille hinkua. Nyt mä en enää voinut tietää, olisiko mulla ikinä mahdollisuutta voittaa Lemonilla lisää ruusukkeita. Almahan saattaisi omia sen itselleen.

Hymyilin tytölle kuitenkin niin kuin en olisi juuri mielessäni toivonut hänen lakkaavan olemasta olemassa.
"Heippa, Alma! Säkin sitten innostuit näistä hoitajajutuista", sanoin superystävällisesti (ja samalla muistuttaen, että mä tässä olin jo aika konkari hevosenhoitajana).
"Oh, moi, Alviina", se hätkähti hereille jostakin ajatushörhelöistä. "No, joo, niin kävi. Ajattelin, että olisi kiva kokeilla hoitamista."
"No, mitäs oot tykännyt Lemonista?" tiedustelin.
"Se on kyllä tosi kiva hevonen", Alma huokaisi onnellisena.
"Joo, niin mustakin. Mähän kilpailin sillä silloin ratsastuskouluMestaruuksissa", liversin muikeana mutta ihan muina naisina. "Sijoituttiinkin. Se oli aika kivaa."

--

Sen keskustelun jälkeen mä olin taas vähän paremmalla tuulella. Kyllä tallilla oli sittenkin mukava käydä.


✓ 12.04.2017 Yläkautta silmiin Liikutusapulainen Lynn kokeilee Tikrua ensimmäisen kerran.
Alviinan papatus kantautui sellaisena etäisenä taustahuminana mun korviin, kun asettelin suojia Tikrun kapoisiin jalkoihin. Oli koittanut aika minunkin kiivetä kokeilemaan Pirittan uutta ostosta, joka ainakin Alviinan mukaan oli...
"... ihan hirveä narttu."
"Piritta tuntuu tykkäävän siitä", tuumasin, ja hetken kuulosti siltä, kuin Alviina olisi tukehtumassa omaan räkäänsä.
"Joo, mutta Piritta onkin hullu", se sanoi vaivautumatta madaltamaan ääntään.
"Eikö kaikki hevosihmiset vähän ole", epäilin ja suoristauduin seisomaan Tikrun viereen. Olisin taputtanut sitä, mutta ystävällinen eleeni sai tamman vaan mulkaisemaan minua niin pahasti, että katsoin parhaaksi antaa sen olla. Ehtisin minä lääppiä suotuisampia elikoita vaikka sitten kotitallissa, jos tekisi mieli.
"No ei kaikki kyllä ole", Alviina tokaisi ja oli itsestäänselvää, että hän tarkoitti, ettei itse ainakaan ollut yhtään hullu.
"Kerro mulle, jos joskus tapaat ihan täydellisen tervepäisen hevosihmisen, niin mäkin tulen ihmettelemään sitä ihmettä", sanoin suupielet nykien ja näin, miten Alviinan silmät vähän siristyivät, kun se ojensi mulle hoitohevosensa satulan.

Siitä huolimatta, että näytin ihan tyyneltä ja kaikkea, kyllä mua ihan oikeasti taisi pikkuisen jännittää. Tikrulle oli lyhyessä ajassa muodostunut tietynlainen maine. Se oli kuulemma kerran takertunut hampaillaan Kristerinkin vyöhön ja pitänyt kiinni hyvän tovin. Alviina vannoi, että hevonen oikein nautti siitä, kun sen takajalkoja putsattiin ja se saattoi piiskata ihmisen kasvoja huiskahtelevalla hännällään. Piritta kertoi omituisen onnelliseen sävyyn tamman olevan niin vikkelä liikkeissään, että hänkin oli siltä pari kertaa pudonnut. Alviina saattoi ehkä ihan oikeasti olla oikeassa Pirren suhteen; ei se nyt aivan esimerkillisen, no, turvallisuusorientoitunut ollut.

Omaksi turvakseni olin pyytänyt Danielia pistäytymään seuraamaan meidän menoa. Alviina tietenkin olisi kameransa kanssa (ei paineita) paikalla, mutta ai että miten mieltä rauhoittikaan se, että Daniel tulisi paikalle kaiken viisautensa ja rauhallisuutensa kanssa. Jos Tikru nyt aivan villiksi heittäytyisi, olisi kiva, että sulhaseni olisi paikalla näkemässä viimeiset hetkeni ja kuulemassa viimeiset sanani. Pitäisi kai miettiä ne valmiiksi, niin en sitten möläyttäisi mitään typerää, kuten "muista lajitella kirjo- ja valkopyykki". Siinä vasta vaalimisen arvoinen muisto edesmenneestä rakastetusta.

"No niin, eiköhän mennä sitten", sanoin puoliksi Alviinalle ja puoliksi itselleni.
Tikrun raudoitettujen kavioiden muksahtelut käytävää vasten kajahtelivat niin kovin kohtalokkaan kuuloisena, että olin onnellinen, kun pääsimme hiekkapohjalle. Tästä se nyt sitten lähtisi, päädyttiin sitten syteen taikka saveen. Huu.

Tikru tuntui pieneltä. Se oli aika kapoisa rungostaan ja sen kaula vasta ohuelta näyttikin edessäni. Hengitin kertaalleen oikein syvään, ennen kuin lähdimme kävelemään treeniaukion ympäri. Vaistomaisesti pidin ohjaa pienellä tuntumalla, koska epäilin, että Tikru vain odotti sopivaa hetkeä pyörähtää hallitsemattomasti ympäri ja karata paikalta. Äh, en sitten lainkaan pitänyt arvaamattomista hevosista, en ollut ikinä pitänyt!

Mutta ei Tikru lähtenyt. Päinvastoin, se käveli melko tahmeasti eteenpäin ja vaikutti kyllästyneeltä tuntihevoselta. Hämmästyin.

"Siis eihän tän pitänyt tämmöinen olla?" huutelin ihmeissäni Alviinalle. "Luulin, että tää on ihan pommi!"
"Se on salakavala pommi", hoitajatyttö kuvaili.
"No sehän on kiva", jupisin, mutta valutin kuitenkin ohjat löysiksi, pyöräytin vähän hartioitani ja rentouduin selässä.

Ehdin keräilemään ohjia, ennen kuin Daniel saapasteli paikalle. Hän oli kai tulossa kutakuinkin suoraan Zodiacin selästä, päättelin kypärän alla lätistyneestä tukasta, jota ei vielä oltu pöyhitty inhimillisempään kuosiin. Tikru käveli imartelevasti kaula tikkusuorana ja runko vielä hyvin kankeana.

"Eteeeeenpäin, Lynn", kajahtikin heti Danielin käsky. "Herätä se. Enemmän. Napauta ihan jalalla. Joo."
Tikru heilautti nyrpeänä päätään ja häntäkin huiskahti aika napakkaan sävyyn. Olin näkeväni, miten se mulkoili sivusilmällä Danielia. Pitikö tuonkin typerän miehen tulla kertomaan ratsastajalle, että multa pitää vaatia asioita?

Ravissa Tikruun alkoi jo tulla eloa. Tasaista tuntumaa oli edelleen vaikea säilyttää, sillä joko hevonen pyrki rullautumaan tyhjäksi kuolaimen taakse, tai sitten se viskasi otsatukkansa taivaisiin ja tuijotti minua yläkautta silmiin. Piritta oli puhunut, että halusi löytää hevosen suuhun paremmin sopivan kuolaimen nyt, kun sen hampaat oli huollettu ja sieltä säteilevät ongelmat saatu suljettua pois. Kuulemma tammalla oli ennen ratsastettu olympialla, ja Piritta totesi, että se nyt oli ihan vihoviimeinen kuolain. Tikru sieti melko heikosti niskaan kohdistuvaa painetta ja tuloksena oli päätään uhmakkaasti heittelevä hevonen, joka esteradallakin katosi melko helposti hallinnasta.

Nyt tammalla oli suussaan melko paksu oliivikuolain, mutta ehkä sekään ei ollut sille aivan kaikkein paras vaihtoehto. Periaatteessa olisi voinut olla, mutta käytännössä ainakin itsestäni tuntui haastavalta.

"Tee sen kanssa pari käynti-ravi-siirtymää", Daniel ehdotti. "Ei montaa, mutta vaikka molemmille pitkille sivuille ihan vaan yhdet."
Ymmärsin nopeasti, miksi Daniel kehotti tekemään vain pari siirtymää ja jättämään välin pitkän matkan. Tikru sähköistyi aika nopeasti, kun siltä pyydettiin siirtymiä. Tietysti Tikru joutuisi oppimaan sietämään vaatimista, mutta nyt kun istuin sen selässä ekaa kertaa, homma oli vielä ihan nappuloiden etsintää ja tamman reaktioiden tutkimista. Vähitellen minulle alkoi selvitä, millainen hevonen se ehkä oli.

"Se kyllä näyttää ihan laamalta, kun se kulkee tolleen kaula nurin", rakas siippani kommentoi tosi armeliaasti ja Alviina nauroi riemastuneena. "Kiitos vaan", irvistin takaisin. "Lyö nyt lyötyä."
"Se ei ole kovin hyvin ratsastettu hevonen, sitä mä vaan", Daniel kiirehti pehmentämään sanojaan. "Tai siis. Siinä on aika paljon asetuksia, mitkä pitää koodata ihan uudestaan. Ja mitään liitokaviotahan siitä ei kyllä tule, mutta sille nyt riittää, että se hyppää ja että ratsastettavuus on ok."
"On tää kyllä ihan eri toista kuin Ransun kanssa", tuumasin, ja näin Alviinan nyökyttelevän painokkaasti.

Voi pientä Tikrua, mietin, kun se vähitellen alkoi tasaantua edestä ja vaikuttaa enenevissä määrin hevoselta. Se oli kyllä sellainen ruma ankanpoikanen, että ei se kyllä mikään ponitytön unelma ollut. Vaan kaikilla hevosilla oli paikkansa, ja Tikru oli löytänyt omansa täältä. Täällä se saisi pälyillä kuskia yläkautta silmiin, kunnes oppisi taas liikkumaan toisin - ja kyllä se oppisi. Aika nopeastikin, veikkasin, sillä niin monta negatiivista adjektiivia kuin hevosesta saattoikin keksiä, oli se myös aivan takuulla älykäs.

"Ton hevosen koulutuksen kanssa on kyllä menty perse edellä puuhun", Daniel kuului jupisevan Alviinalle. "Onneksi se nyt on täällä, mutta perkele, että hevosten uudelleenkouluttaminen on iso duuni siihen verrattuna, että tekisi alusta asti oikein."

Se oli kyllä totta. Pirittalla tulisi olemaan edessä monta työtuntia ja ainakin pari ämpärillistä verta, hikeä ja kyyneleitä tämän hiomattoman timanttinsa kanssa. Olisipa mielenkiintoista seurata sitä sivusta ja, no, välillä selästä käsin.


✓ 18.05.2017 Voi elämä. Katkelma merkinnästä. Kameran läpi Tikrukin näyttää erilaiselta.
Hevosenhoitaja Alviina kertoo:
Tipautin mun repun käytävälle Tikrun karsinan eteen, koska en jaksanut kiivetä ylöskään, ja kaduin pudotusta heti kuullessani kolahduksen. Ai niin. Mullahan oli kamera repussa. Jos sekin nyt menisi rikki niin hirmu jees. Avasin repun ja huomasin helpotuksekseni, että kamera, varmasti kallein asia jonka omistin, oli päällisin puolin ehjä. Testasin vielä, että se toimi - ja onneksi toimi. Kamerasta oli tullut mulle jopa keino hankkia vähän taskurahaa, joten en tosiaan halunnut luopua siitä. Baristaduunarin palkalla ei ihan heti uutta yhtä hyvää ostettaisi. Sitä paitsi kameralla oli tunnearvoa. Tunsin sen jokaisen ominaisuuden ja pienen pintanaarmun ja tiesin tarkalleen, miltä sen paino tuntui.

Olin luvannut Robertille, että ottaisin kuvia Harrysta ja Harryn valtavasta vatsasta. Piritta aikoi myös hypätä pieniä jumppatehtäviä Tikrulla, ja ajattelin, että sitäkin olisi hauska kuvata. Ja Callan varsaa! Varsat olivat ihania. Kuvaaminen oli ihanaa.

Viipotin hakemaan Tikrun sisälle. Iskin sen käytävälle, missä se ei pääsisi yllättämään niin helposti talttahampaidensa ja propellijalkojensa kanssa. Tänään mua ei mukiloitaisi.

"Heippa, Alviina!" kuului mun selän takaa.
Vilkaisin Salmaa, joka lähestyi oman sponssiponinsa karsinaa. Salma oli aina energisen ja iloisen oloinen, ja sellainen, että se varmasti solahti jokaiseen tilanteeseen ja ihmisryhmään ihanan kivuttomasti. Tunsin itseni aina jotenkin kömpelöksi, kun Salma oli lähellä. Hymyilin kuitenkin säteilevästi.
"Moikka! Aiotko hypätä?" kysyin; Salmalla oli sylissään estesatula ja olalta roikkuivat Bonnien suitset.
"Juu, hypätään yhdessä Pirren kanssa. Niin kiva, kun se voi samalla neuvoa", Salma kertoi innostuneena.
"Aijaa! Kiva, mä ajattelinkin tulla kuvaamaan Tikrua. Voin ottaa Bonniestakin kuvia samalla", lupasin ja Salma näytti liikuttavan ilahtuneelta ja vähän kiitolliseltakin. Oli hyvä tehdä ihmisistä kiitollisia. Siitä saattoi joskus olla yllättävän paljon iloa itselle.

Robert ei ollut vielä tullut, kun Piritta jo otti ensimmäisiä hyppyjä satuloimani Tikrun kanssa. Olin vähän ylpeä Tikrun varusteista: ne olivat puhtaat ja sävy sävyyn keskenään, sopivatpa Pirrenkin vaatteisiin. Siten sain otettua jotenkin kivan harmonisia hyppykuvia. Bonnie oli oma sievä itsensä ja epäilin, ettei siitä kovin huonoja kuvia saisikaan, paitsi ylivalottamalla sen vaalean karvan puhki. Tikru sen sijaan näytti (hienoista varusteistaan huolimatta) kolhopäiseltä ravurivarsalta. En vaan nähnyt siinä hevosessa kauneutta, jota yleensä oli kaikissa hevoseläimissä edes vähäsen. Varsinkin kilpahevosissa kuului olla sitä! Niiden piti näyttää kiiltokuvahevosilta. Tikru ei tainnut tietää tästä vaatimuksesta. Eipä kai Pirittakaan.

Tikruun verrattuna jopa ripeän ja innostuneen Bonnien hyppelöt näyttivät ihan veteliltä. Oli kuin olisin katsonut leluautoa ja överitehoista urheilukaaraa. Missä Tikrun kaikki voima oikein oli, kun se ei näyttänyt miltään bodarilta vaan aika hontelolta? Mutta voimaa se uhkui. Se hyppäsi aika pienetkin esteet jotenkin uhmakkaasti. Että katsokaas vaan, mä hyppään mitä vain, ei nämä pienet risut mua hidasta. Hetkeksi mä unohdin kameran ja jäin vaan katselemaan tammaa. Oliko siinä sittenkin ripaus jotakin hienoutta?


✓ 18.06.2017 Palkitseva haaste. Tikrun ja omistajan kesämeininkejä.
Vähän aikaa olin miettinyt, pitäisikö ryhtyä koiranomistajaksi. En minä ottanut koiraa. Riitti, että minulla oli koni, joka oli oikea narttu hevoseksi.

Olinko ihan terve päästäni, kun olin Tikrun ostanut? En ollut, se oli ihan selvä juttu se. Hevonen oli silkoiseen karvaturkkiin verhoiltu S**tana, ja vaikka pidin siitä kovasti, vihasin sitä välillä ihan yhtä lailla. Piti mennä tunteiden ääripäästä toiseen, jotta missään oli mieltä - elämäni tarina. Ja koko ajan hymy naamalla, joko oikeasti riemukas tai vaarallisen sarkastinen. Saatoin ihan hyvin sanoa, että elämä oli paskaa ja nauraa päälle, ja tarkoittaa kumpaakin, niin manausta kuin hekotustakin.

Koska hei, ei mikään epäonni maailmassa riittänyt riistämään minulta kiitollisuutta siitä, että sain olla, elää ja kokea. Sain tehdä omasta elämästäni elämisen arvoista, ja jos se tarkoitti vttupäisen hevosen omistamista, satapäisen ratsastuskoulun asiakaslauman kaitsemista ja kaiken valveillaoloajan käyttämistä siihen, että ravistelin kentän pöllynnyttä hiekkaa hiuspohjastani, en valittanut. Minä olin itse valinnut kaiken, mitä elämääni nyt kuului.

Päivän ohjelmankin olin valinnut. Pitkä ja seesteinen käynti- ja ravilenkki Artsilaan oli pian huipentumassa parhaalla mahdollisella tavalla. Kaksi ratsastuksenopettajaa pääsisi pian kiitämään ravirataa ympäri niin lujaa kuin ravurinvärisistä hevosistamme lähti. Anne oli lähtenyt mukaan tuulettamaan tuntityöhön enempi ja vähempi leipiintyneesti viime aikoina suhtautunutta Mynttiä.

Tikrun korvat alkoivat pyöriä propellimaisesti, kun saavuimme peltoaukeaa reunustavan pienen metsikön läpi raviradan laidalle. Mikäs tämä paikka on, se vaikutti miettivän. Oli minulle itsellenikin vielä arvoitus, mitä pian tapahtuisi: ymmärtäisikö tamma rallittaa fiksusti vai karkaisiko se täysin käsistä.

"Sehän pisti tanssiksi", Anne kommentoi, kun astelimme ja Tikrun tapauksessa hyppelimme radalle.
"On Myntissäkin näköjään virtaa", tokaisin takaisin, sillä totta tosiaan, Myntin askellukseen oli tullut uutta pontta.
"Se ei ole täällä ekaa kertaa", Anne virnisti.
"Tää ei kyllä kauan käynnissä pysy", sanoin ja totesin hyvin pian, ettei ravikaan tainnut enää kuulua estetammani vaihteistoon.

Ja jo ensimmäinen laukkaveto pullautti minut täyteen sitä iloa ja riemua, jota ratsastus parhaimmillaan tarjosi. Hymy pinttyi syvälle kasvojen lihaksistoon ja nauru jäi pitkäksi aikaa asumaan ja kuplimaan vatsanpohjaan. Miten sitä saattoikaan rakastaa yhtä urheilulajia niin hirmuisen kovasti.

Aikamme reviteltyämme lähdimme Annen kanssa tammoinemme paluumatkalle. Heilautimme kättä kauempana jotakin ravurioreistaan taluttavalle Artsille, jonka pää kääntyi peräämme. Selkämme takaa kaikui hyvin äkkiä kiroamista, ja kun käännyin nauru yhä naamallani katsomaan taakse, näin Artsin kiskomassa suomenhevosorin päätä pois puskasta.

Ah, kesä ja hevoset.


✓ 04.08.2017 Rikkinäinen akka. Hevosenomistajan painajaiselta pelastaa vain yhteisö.
Ei ratsastusta.

Tavallaan otti päähän aivan sikana. Meillä piti olla Tikrun kanssa kiva debyyttikausi, jonka aikana etsisin sen ratanappulat ja tekisin sille rutiinia. Ensi kaudella sitten tehtäisiin luokkanousu varhaisessa vaiheessa, sillä asiathan tietysti jo sujuisivat edelliskauden jäljiltä.

Ja sitten minulla alkoi selkä oireilla niin kuin vanhalla ihmisellä konsanaan. Oireilu alkoi jo kesän alkupuolella, mutta ei se mitään, annoin Tikrun Danielin ratsastuskuurille ja päästin sen sitten kesälomalle. Välillä oli ihan hyviä päiviä, mutta huonoina päivinä olin niin kipeä, että kiukutti, ja selkäkivun lisäksi pahimmillaan melkein jalaton. Särky säteili niin pahasti jalkaa pitkin ja välillä vasen jalka turtuikin.

Ratsastelin kuitenkin kevyesti. Alkukankeuden jälkeen se usein sujui hyvin, mutta sitten kerran laskeuduin Tikrun satulasta ja tärähdys tilattu kyyneleet silmiin. Kipu tuntui sähköiskuna ylhäältä alas ja alhaalta ylös ja mietin, pääsisinkö ikinä kävellen pois hiekkaiselta kentältä. Anni joutui ottamaan Tikrun hoidettavakseen ja huolestunut Emmy oli jo suunnilleen hakemassa kottikärryjä pyörätuolin puutteessa, jotta minut saataisiin kuljetettua autolle. Tuulia tuli kuitenkin auttamaan ja kainaloista tukien tytöt taluttivat minut autolle.

No eihän siitä autoilusta mitään olisi tullut. Hyvä että minut saatiin taiteltua auton penkille. Polkimien käyttämisestä ei olisi tullut yhtään mitään.

Lopulta minut sullottiin Anthonin auton takapenkille. Poika joutui terveyskeskuskuskikseni ja erehtyi kysymään, putosinko.
"Olisinkin pudonnut!" tuiskahdin tuskissani ja turhautuneena. "Mutta ei, mä vaan tulin loppukaarrossa alas satulasta ihan niin kuin aina. Tän täytyy johtua siitä, että mä täytän kolkyt! Kolmenkympin kirous. V**tuttaa olla tällainen vanha rikkinäinen akka."
Anthon ei uskaltanut sanoa siihen mitään, ei edes vakuutella että nuorihan minä vielä olin. Varmaan olisinkin purrut siltä pään irti jos se olisi sanonut oikeastaan mitä vaan - siinä kohti minä olin oikea tuskissani kiemurteleva raivopäinen lohikäärme.

Siihen asti olin pystynyt elämään kivun kanssa, mutta nyt oli myönnettävä, että oli jo korkea aika mennä lekurin puheille. Terveyskeskuksesta sain tujut kipulääkkeet ja lähetteen naapurikaupungin fysiatrille.

Sieltä fysiatrin vastaanotolta minä tänään tulin tallillekin pullistuneen välilevyni kanssa. Olin saanut ohjeeksi jatkaa mahdollisimman tavallista mutta kevyttä elämää ja lisäksi jumppa- ja venyttelyohjelman.
"Sängynpohjalla makaaminen ei auta ja pitkäkestoinen istuminen on pahaksi. Kävely on hyvä juttu. Rajuja fyysisiä hommia vältät ja hyvin varovasti kokeilet mitä kaikkea selkä kestää", fysiatri oli painottanut, ja olin osannut jo aavistella, mitä tuleman piti.
"Ja ratsastus?"
"En suosittele. Eikä mitään tallinsiivousurakoita", lääkärin kasvoilla oli ystävällisen pahoitteleva ilme.
"Milloin voin ratsastaa?"
"Katellaan nyt ensin miten tuo kuntouttaminen lähtee sujumaan", setämäinen mieslääkäri vältteli vastaamista. "Ja se riski on muistettava, että jos selkä ei toivu, on ehkä pakko suositella leikkaushoitoa."

Nyt seisoin katselemassa kilpahevostani. Onneksi olin jo hieman aiemmin tehnyt sitä koskien valinnan, joka helpottaisi toipumisen kiirettä. Tarvitsisin sille tietysti nyt toviksi ratsastusapua, mutta sitten se saisi jäädä itsekin lomalle ja hoivata varsaa. Harryn varsan nähtyäni olin innostunut ajatuksesta ja solminut sopimuksen Tikrun astuttamisesta Ransulla. Minä saisin toipua selkäleikkauksesta, jos tilanne siihen päätyisi, ja Tikru etsiä itsestään äidilleen puolen.

Arvelin, että saisin Lynniltä ja Danielilta ostettua Tikrulle ratsastuspalvelun tarpeen mukaan. Juuri tänään kuitenkin tarvitsisin jonkun toisen apua. Onneksi tallissa oli ratsastajia, joiden käsiin uskaltaisin luottaa sileäntyöskentelyn.

Tänään uhriksi joutui Pipsa. Jatkossa ehkä Salma voisi harjoitella hyppäämistäkin Tikrun kanssa, ja tietysti Anne, Elli ja Kristerkin auttaisi. Kyllähän Adalind, Anni, Fiia, Cella ja muut kokeneet tytöt pysyisivät Tikrun kyydissä. Robertkin, ellei laskisi alleen ja pyörtyisi kauhusta.

Onnea oli talliyhteisö, joka kyllä tukisi tässäkin tilanteessa. Ei muuta kuin Tikrun ratsastuskalenteria suunnittelemaan, niin surkealta kuin tuntuikin, etten itse sen selkään pääsisi.


✓ 29.07.2018 Yhä kilpahevonen. Tikru kilpailee, omistaja ei. En minä tiennyt, mistä olin sen idean saanut. Tiesin nykyään harvoin, mistä päähänpistoni oikein olivat lähtöisin, mutta toteutin niitä silti estottomammin kuin koskaan elämäni aikana. Ja olinhan minä jo aiemminkin elellyt fiiliksen mukaan. Nyt jälkikäteen kun puntaroin muutamia valintoja elämäni aikana, mietin, oliko niissä ollut mitään järkeä.

Niin kuin nyt esimerkiksi tässä: lennättää nyt hevoseni Kanadaan asti kilpailemaan. Hevosen lennättäminen oli kallista, enkä edes päässyt kilparadoille itse.

Joskus nuorempina nuoruusvuosinani olin mennyt työharjoittelijaksi Arne ja Susanne Rosengårdin kartanolle. Sitten olin ollut siellä kesätöissä. Se oli oikea ratsutila minun makuuni: Rosengårdit kasvattivat estehevosia. Heillä oli kolme lasta, kaikki enemmän tai vähemmän nuorempia kuin minä, ja minä sain välillä valvoa heidän ratsastustaan.

Kaikkein pienimmälle minä olin idoli. Minusta oli kitkeränhupaisaa, että hän piti minua maailman parhaana ratsastajana, vaikka hänen oma veljensä oli jo siinä iässä niin onnekkaassa asemassa, että jätti minut järjestelmällisen treenin turvin varjoonsa.

Myöhempinä vuosina pikku-Josefina kävi silloin tällöin minun valmennuksissa. Hänen kunnianhimoinen äitinsä oli tyytyväinen, kun arka tyttö treenasi omaehtoisesti edes jonkun kanssa.

Kun pyysin Jusulta palvelusta, tiesin hänen suostuvan. Tyttö treenasi Tikrulla ahkerasti. Viikkoja myöhemmin matkustin Vancouverin kautta Whitehorseen ja sieltä Orange Wood Ranchille seuraamaan Salman ja Bonnien lisäksi oman hevoseni kilpailumenestystä vieraan ratsastajan kanssa.

Ja hienostihan heillä meni - vauhdikkaan uusinnan jälkeen oli aika ruveta jännittämään itse arvoluokan tuloksia. Tekisikö arka ja hentoinen pieni Jusu Rosengård minun hevosestani Power Jump -mestarin?


Josefina Rosengård & Bijou Toujours Power Jump '18 -kilpailuissa.
Ratsukon tulokset:
28.07.2019 karsintaluokka 110cm. Sijoitus 7/15 > arvoluokkaan.
29.07.2019 arvoluokka 120cm. Sijoitus 7/29.


✓ 12.08.2018 Nouse selkään, jos uskallat. Inna Paakkanen kokeilee Tikrua.
”Nouse selkään, jos uskallat”, sanoi Piritta yhtenä päivänä, kun voivottelin Sepin jalkaa.
Oli surkeaa omistaa hevonen, kun ei päässyt edes ratsastamaan sitä. Sitten tuli Piritta, osoitti hevostaan ja sanoi edellä mainitut sanat. Sen seurauksena seisoin mietteliäänä happaman trakehnertamman karsinan edustalla. Tikru olisi varmasti erimaata kuin Sepi. Olihan se jo huomattavasti sirompaa malliakin! Puuskahdin ja avasin karsinan oven rohkeasti. Syteen tai saveen.

Korvat painautuivat niskaan ja sain väistää hammaskalustoa, kun naksautin narun riimuun kiinni. Otin sen pesuboksiin harjattavaksi. Ehkä se oli minulle turvallisempaa. Hikisten minuuttien jälkeen Tikru oli harjattu ja varustettu. Se nypristeli nokkaansa yhä, varmasti myös uuden tuttavuuden takia. Mumahdin sille jotain ennen kuin kävin hakemassa kypärän päähäni. Raippaa Tikru tuskin tarvitsi.

Kenttä oli onneksi tyhjä. En tiedä kuinka kamalalta menomme mahtaisi pian näyttää. Olin tottunut varmaan Sepiin, enkä ollut edes noussut puoliverisen selkään ties kuinka moneen vuoteen! Ohjat tiukasti käsissä kiristin estesatulan vyötä ja laskin jalustimet alas. Piritta kertoi jonkun Jusun käyvän liikuttamassa myös Tikrua aina välillä. Sain kuitenkin varoituksia osakseni. Ohjat yhä tiukasti nyrkissä nostin vasemman jalkani jalustimeen ja ennen kuin Tikru kerkeisi juoksemaan altani pois, ponnautin itseni satulaan. Menoahan heti oli tiedossa.

Pidätin tamman takaisin pysähdyksiin, jotta sain myös toisen jalkani jalustimeen. Alkukäynnit me mentiin reippaasti ja pidin ohjia koko ajan niin, että saisin ne ripeästi tuntumalle. Tikru taisi tuntea jännittyneisyyteni, kun nappasin ohjat viimein tuntumalle ja ratsastin sitä eteen. Vitsit miten erituntuinen Tikru olikaan Sepiin verrattuna! Sepi vaati paljon enemmän avuilta. Tikrun kanssa sitä hoksasi aina liian myöhään sanoa itselleen: varovasti nyt!

Loppujen lopuksi Tikru ei ollut ihan niin paha kuin olin olettanut. Se oli herkkä, mutta työskenteli ihan hyvin. Mörköjä se näki erityisesti kulmissa, jonka takia me otettiin muutaman kerran yllättäen ravissa sivuaskeleita. Siveitä ärräpäitä lenteli silloin suustani ja yritin vain ratsastaa Tikrun eteen. Ei me mitään ihmeellistä tehty. Ravattiin ympyröitä ja kiemuroita. Sekä nostettiin spurttilaukat pari kertaa. Hiki valui selkääni pitkin, kun laskeuduin alas selästä loppukäyntien jälkeen.

Vasta, kun nostin jalustimia huomasin kentänlaidalle ilmestyneen muutaman tallilaisen. Hengästyneen olomuotoni takia poskeni olivat jo valmiiksi punaiset. Hyh, toivottavasti meno ei ollut näyttänyt aivan kauhealta.

✓ 03.09.2017 Ohjat muiden käsiin
Estevalmennus. Valmentajana ja kertojana hevosen omistaja Piritta Kuisma. Ratsailla Lynn.
Tikrulla meni ihan kivasti. Olimme päässeet Susinevojen kanssa sopimukseen, jonka mukaan Daniel ratsasti hevosellani kerran tai kaksi viikossa ja Lynn hyppäsi niin ikään kerran viikossa. No, seuraavalta viikolta jäisi hypyt väliin, mutta se ei haitannut. Hypyttäisimme sitä tänään ja ensi viikolla se saisi olla maastokuurilla. Mäkiä ja metsässä tarpomista, vaihtelevaa puuhaa niin sen pääkoppa pysyisi kunnossa.

"Okei, ota tämä linja vasemmassa kierroksessa", ohjeistin Lynniä, joka nosti saman tien laukan, teki pienen ympyrän saadakseen voimalla laukkaan hypänneen tamman kontrolliin ja tuli sitten kohti kaarevaa linjaa.
Kontrollirundi oli yhtä tyhjän kanssa, sillä heti esteen nähdessään Tikru lähti taas tekemään mitä lystäsi. Loikkivat laukka-askeleet ja päänheittely vei sen esteelle ja vaikka Lynn teki mitä, tamma leiskautti hyppyyn kaukaa. Ei sille tietysti tehnyt tiukkaakaan päästä yli esteestä, joka oli vasta verryttelykorkeudessa - eikä varmaan olisi tehnyt sittenkään, vaikka olisin nostanut kannattimet tamman potentiaalin mukaisiksi.
"Vie vaan loppuun asti!" huikkasin Lynnille.
Hän jatkoi kuin jatkoikin pomppivan ja kiemurtelevan hevoseni kanssa linjan jälkimmäiselle esteelle. Tikru esitti niin valtavan hienon, vaikkakin täysin liioitellun, hypyn okserille, että kirpaisi.

Nopeasti esteen jälkeen Lynn korjasi tasapainonsa ja johti tamman uudessa kierroksessa kentän päätyyn. Kipakasti hypähtäen Tikru vaihtoi laukan, häntä huiskahti. Olisin tehnyt mitä vain saadakseni olla Lynnin paikalla.

"Tuu vaan heti uudestaan", sanoin vähän masiksena ja katselin, kuinka Lynn kaarsi kentän poikki, vaihtoi taas laukan ja aloitti uuden sisäänratsastuksen linjalle. Hypyissä oli taas liikaa ilmaa, mutta itse väli meni vähän sujuvammin. Ei täydellisen harmonisesti, mutta ei Tikrun kanssa yleensäkään oikein mikään. Se ei ollut nöyrä, lapasmainen ja alati tyytyväisen näköisesti suorittava hunter-hevonen. Se oli kipakka hyppääjä, ja hyvä niin. En minä lapasella olisi tehnyt yhtään mitään.

Mutta saakeli, kun en tehnyt nyt yhtään minkäänlaisella hevosella yhtään mitään.

Olin ratsastanut aina. Ala-asteikäisestä saakka olin elänyt ratsastuskerrasta toiseen. Olin kestänyt kaiken nälvimisen ja ikävän kohtelun hoitajaporukan outolintuna, tehnyt väsymättömästi töitä ja pysynyt tallilla sittenkin, kun ne coolit hoitajatytöt, joiden joukkoon minä en kuulunut, olivat menettäneet kiinnostuksensa. Olin saanut yhä parempia hevosia ratsastettavaksi ja kuluttanut tunteja ja taas tunteja huonoilla, jäykillä tuntiraakeillakin jumputtamiseen silloin, kun kivoja hevosia ei liiennyt minulle. Se kaikki oli vienyt ratsastustaitoani eteenpäin, ja se, etten koskaan nurissut, oli tehnyt minusta tallinomistajan lemmikin.

Ajatella. Siitä tragikoomisesta teinigoottipallerosta. Minusta.

No, pääsin sitten valmentautumaan ja kilpailemaan ja hoitamaan tallinomistajan ja tämän lasten hevosia. Sain eräässä syvälle mieleeni painuneessa valmennuksessa kuulla nöyryyttävän kommentin fyysisestä kunnostani, loukkaantumisen sijaan (tai lisäksi) sisuunnuin ja ryhdyin treenaamaan hevosten lisäksi omaa kroppaani urheilijan kehoksi.

Sellaisena se oli pitkään pysynyt, mutta nyt se oli kaikkea muuta.

Typerä, hyödytön pökkelökroppa, joka ei suoriutunut edes sängystä nousemisesta ilman kipua ja kiroamista.

Siispä saatoin vain katsella, kuinka estehevoseni kipinöi toisen ratsastajan alla täynnä intoa ja ylpeyttä. Teki kipeää ihailla omaa hevosta ja olla täysin ulkona sen ratsastamisesta.

"Huh, välillä melkein hirvittää nämä hypyt! Se on ihan raketti", Lynn puuskutti ja minä hymähdin jotakin.
En jaksanut pusertaa itsestäni ulos mitään sen parempaa reaktiota. Selkä juili ja mieli vielä enemmän. Jurppi niin pahasti.

Ja oli vielä mentävä Artsilaan. Ei sillä, että Perkules olisi välttämättä tarvinnut minua kipeästi juuri tänään, mutta minä tarvitsin jotakin tekemistä. Lisäksi tunsin vastuuta varsasta, jonka laidunpaikan minä olin itse junaillut. Ei Robert olisi itse keksinyt sitä Artsilaan viedä, eikä Artsi sitä takuulla olisi Robertin pyynnöstä ottanutkaan.

"Yhdistetään nyt noi kolme linjaa, koita saada se tulemaan rennosti."
Tuskin katselin, kuinka Lynn noudatti ohjeitani. Mieli oli jo toisaalla.


✓ 18.09.2017 Kymmenien kieltojen valmennus.
Estevalmennus. Valmentajana hevosen omistaja Piritta Kuisma. Lynn kertoo:
Olotila oli epätodellinen. Ihan kuin olisin ollut puoli askelta tosielämän jäljessä.

Palasin Tikrun karsinalle. Alviina oli reippaana likkana ilmoittanut, ettei tarvinnut apua, kun olin käynyt karsinalla edellisen kerran. Kyllä hän hoitohevosensa satuloisi, ja minä saisin sitten vain ratsastaa, hän tohotti. Alviinoiden maailmassa oli varmastikin kunnia-asia, ettei kenenkään muun tarvinnut koskea harjaan tai kaviokoukkuun. En minä pannut pahakseni, sillä Tikrun harjaaminen taikka satulointi ei varsinaisesti ollut maailman miellyttävintä puuhaa.

Ei kyllä ollut ratsastaminenkaan. Jännitti taas. Kuvittelin jo päässeeni yli Tikru-kammostani, mutta se oli palannut takaisin. Alviina vilkaisi mietteliäänä minua, sulki suitsien viimeisen soljen ja väläytti sitten leveimmän hymynsä.
"Se on valmis nyt!"
"Kiva", mumisin, vaikka tieto ei minua ilahduttanutkaan.

Menimme maneesiin, missä Pirrellä oli muutama este odottamassa meitä. Irvistin nähdessäni esteiden sijainnin. Yksi oli ikävästi vinottain kulmassa pönöttävä vesimatollinen pysty. Sellaisten kanssa olin usein Tikrun kanssa pulassa. Sitten oli selkeästi kulmankatkaisun tiellä oleva este, joka tulisi edellyttämään nopeaa kääntämistä joko ennen estettä tai sen jälkeen. Lisäksi oli sarja, jossa oli takuulla hyvin nafti kahden askeleen väli. Tikrun pitäisi tänään olla kontrollissa.

Mä en tiennyt, oliko musta kontrolloimaan sitä. Ajatukset vaelsivat villeinä sivupoluilla ja koko keho tuntui jotenkin voimattomalta. Se oli varmaan viimeviikkoisen sairastamisen jälkiä, sanoin itselleni, ja jännitystä. Ja ehkä, ajattelin kuivakkaasti, tämän päivän uutinen oli sekä osallinen asiaan.

Anni pyöri maneesissa Väiskin kanssa ja Mikaela oli tuonut Lusmunkin treenaamaan. Olisinpa saanut vaihtaa paikkaa kumman tahansa ratsastajan kanssa. Suokkiorit olivat sata kertaa kutsuvampia ratsuja juuri nyt kuin Tikru, josta ei ikinä tiennyt, millä tuulella se oli. Vatvoin jalustinten pituutta ihan kohtuuttoman kauan, ja Alviinakin tokaisi jo vähän kyllästyneeseen sävyyn, että kyllä ne nyt ovat tasamittaiset.

Kävelin pitkään ja olin vasta alkanut ravailla, kun Pirre tuli paikalle. Pitkänhuiskea esteope jäi juttelemaan Alviinan kanssa. Tehostin toimintaani: Piritta laittaisi meidät pian hyppäämään, ja silloin Tikrun tulisi olla jokseenkin avuilla laukassakin. Tamma tuntui terävältä ja skarpilta. Se oli ollut hyppyvapaalla yli viikon, mutta liikuttamatta se ei tietenkään ollut jäänyt. Hieman kevyempi viikko-ohjelma sille oli annettu ihan levon kannalta. Henkisen virkeyden kannalta Tikru ei ihan helpolla kevyttä jaksoa kaipaillut, ajattelin.

"Se on nyt vähän kuuma ja pinkeä", Piritta huomautti. "Ai että, miten noi suokinpuksuttimet näyttää pystyynkuolleilta sen vieressä."
No. Kyllä te Pirittan tiedätte. Se ei aina ole se hienotunteisin yksilö. Vilkaisin pahoittelevasti Mikaelaa, joka näytti vaan huolettomalta ja siltä, että Lusmua olisi jotenkin juuri kehuttu. Anni sen sijaan ei näyttänyt erityisen onnelliselta Väiskin selässä, mutta toisaalta hän tuijotteli hevosen korvien suuntaan sen näköisenä, ettei edes huomannut että me muut oltiin paikalla. Toivoin kovasti, ettei hän ollut kuullut Pirren tahditonta tokaisua. (Vaikka ei Pirre kyllä kovin hiljaa ollut puhunut, niin että saattoi olla että oleskelutilassakin nähtiin nyt mielikuvia pystyynkuolleista suokinpuksuttimista.)

"Tee pari siirtymistä, ajattele niin pieniä ja kevyitä apuja kuin mahdollista ja mahdollisimman rentoa menoa", Pirre maalaili, ja mä mietin, kuuluiko sana rento ylipäänsä Tikrun sanakirjaan.

Kumma kyllä tamma ei sitten ollutkaan mitenkään erityisen paha, kun pari kertaa liu'utin sen ravista käyntiin, nostin mahdollisimman löysästi laukan ja valutin sen raviin. Sarjan ravasimme pari kertaa pikkuisena, ja se sujui jopa hyvin.

Mikään sen jälkeen ei sitten oikein sujunutkaan. Ei hevonen, ei ratsastus ja kaikkein vähiten hyppääminen. Tai ehkä oli väärin sanoa, että hyppääminen olisi ollut se vaikein asia. Oikeasti esteiden ylittäminen olisi ollut Tikrulle ongelmista pienin, jos mä en olisi ratsastanut sitä esteiden välissä niin luokattoman huonosti. En uskaltanut päästää kädellä lainkaan, vaan lukittauduin roikkumaan hevosen suupieliin. Vaistomaisesti jalkani tahtoivat lähteä leijumaan irralleen hevosen kyljistä, etten vain vahingossakaan antaisi sille mitään merkkiä, jonka se tulkitsisi käskyksi singota kääpiöplaneetalle. Voitte arvata, että sittenhän se ratsastus vasta vaikeaksi kävi. Seurasi kireitä, liioiteltuja hyppyjä - ja sitten kieltoja, ohimenoja, pari kamalaa hyppyä ja lisää kieltoja.

Piritta oli ihmeellisen kärsivällinen - ehkä ensimmäiset seitsemän minuuttia mokailustani.

Sitten sillä paloi käpy.

"Nyt loppuu mun hevosen kiusaaminen!" hänen tuikea tiuskaisunsa kantautui mun epäonnistumisenkuplaani, jonka sisällä mä suunnilleen pidättelin itkua ja olin jo unohtanut, miten hengitettiin.
Pysäytin Tikrun siihen paikkaan ja tunsin kirvelevää harmistusta, pettymystä ja kiukkua itseäni kohtaan.
"Se ei ole mikään helppo hevonen, mutta et sä sitä tollaisella käsijarrumeiningillä saa mihinkään", Piritta tokaisi ja iski kädet puuskaan. "Nyt mä lasken tän pieneksi ja sä alat muistella, miten esteelle tullaan. Auta armias, jos sä saat sen kieltämään tämänkokoiselle esteelle."

Se oli Pirittan yritys saada mut sisuuntumaan. Mussa ei vaan ollut enää sisua kauheasti jäljellä. Päästin vain Tikrun laukkaan, ja se loikki tulisesti menemään. Annoin sen mennä kohti estettä, vaikka mieli teki vaan kääntää keskiympyrälle ja jäädä siihen pyörimään aikojen loppuun saakka. Este lähestyi, eikä mulla ollut mitään sanavaltaa siihen, kuinka nopeasti. Yli me kuitenkin mentiin, ja mä annoin Tikrun laukata koko kierroksen maneesia ympäri. Se tasaantui vähän, kun mä en enää vaatinut siltä mitään epämääräisyyksiä, laukkuutin vain.

Lyhyen ravipätkän jälkeen pysäytin Tikrun Pirittan luokse. Pirittan ilme ei ollut lainkaan vihainen. Pois oli sulanut se hevosen epäreilusta kohtelusta leimahtanut tulisuus. Tilalle oli noussut opettajamainen huoli oppilaasta.

"Mitä tämä nyt on?" hän kysyi, eikä lainkaan tivaavalla sävyllä. "Rehellisesti sanottuna sä ratsastat huonosti. Et oo yhtään oma itsesi siellä satulassa."
"Mua vaan jännittää tänään jotenkin ihan kauheasti", sanoin rehellisesti ja tunsin häpeäkseni, että itku sai kurkun tuntumaan liian kapealta puheentuottamiselle.
"Mikä sua jännittää?" esteopettaja kysyi, ja oli helppo uskoa, ettei Pirre Peloton tosiaan tiennyt.
En saanut halaistua sanaa suustani. Aloin vaan niiskuttaa niin kuin se pieni ponityttö, joka olin joskus ollut.
"Se on hyvä, että kerroit että jännittää. Haluatko enää hypätä tänään?" Pirre kysyi ja mä pudistin päätäni. "Sitten on parempi, että me lopetetaan sekä sun että mun hevosen kiusaaminen ajoissa. Mä olin tiukka aikaisemmin, koska -"
"Mä ymmärrän kyllä. En mäkään haluaisi, että kukaan ratsastaisi mun hevosta niin huonosti kuin mä Tikrua tänään", sanoin vaisusti.
"Niin", Piritta nyökkäsi rehellisesti. Mitä sitä kaunistelemaankaan.

"Mutta jos sä suinkin vaan haluat, kyllä mä edelleen sut Tikrun varakuskiksi kelpuutan. Mä haluan pitää sen kisakondiksessa, vaikka mä en hetkeen leikkauksen jälkeen takaisin selkään pääse", Piritta irvisti, "ja meidän yhteistyö on sujunut ihan kivasti tähän asti. Tietysti, jos susta tuntuu, että sä mieluummin jätät hyppäämättä, mä keksin jotakin muuta."

Vilkaisin ympärilleni. Muut maneesissaolijat olivat toisessa päädyssä.

"Siitä jatkosta itse asiassa", mä aloitin varoen. "Mä en välttämättä koko hallikautta ole käytettävissä. Voisi olla hyvä idea pyytää jotakin muuta kokeilemaan Tikrua. Just nyt se tuntuu liian riskihevoselta."
Pirittan silmät siristyivät aavistuksen. Näin, kuinka ajatus muodostui sen päässä.
"Mä joudun ennen pitkää miettimään vauvaa itseni lisäksi", vahvistin hyvin hiljaa Pirren epäilyn.

Vain minä ja Piritta tiesimme. Kerroin esteopettajallekin, ettei asia vielä ollut yleisessä tiedossa. Hitto vie, se oli niin yksityisessä tiedossa, ettei mun mieskään vielä tiennyt. Mä halusin kertoa sille itse ja kasvokkain, eikä sellaista tilannetta ollut vielä tullut.

Maiskautin Tikrun liikkeelle. Nyt, kun ei tarvinnut miettiä hyppäämistä, kaikki sujui vaivattomasti. Tikru ravasi ja mä kevensin, eikä muuta tarvinnut tehdä. Tamma oli äkkiä tyynempi kuin oli ollut koko ratsastuksen aikana, ja niin olin mäkin.


✓ 14.12.2018 Skarppaa, neiti valmentaja.
Sileän valmennus. Valmentajana ja kertojana hevosen omistaja Piritta Kuisma. Ratsailla Bellatrix.
Mä olin luvannut valmentaa Bellaa.

Mä olin yleensä sanojeni mittainen. Jos mä jotakin lupasin, sen mä sitten myös pidin.

Niin mä yritin nytkin, mutta mä olin niin hiton hukassa, että mä olisin ihan yhtä hyvin voinut seistä keskellä valtamerta kuin ratsastuskenttää. Mun edessä ja takana ja ympärillä liikkui ratsukko, jonka toimintaa mun piti havainnoida. Mun piti pystyä antamaan sellaisia ohjeita, jotka kehittäisivät ratsukon toimintaa. Mä en vaan pystynyt keskittymään, ja silloin oli ihan sama, katselinko mä hevosen vai jättiläiskalmarin liikkeitä.

Vauva-asiaa ei mitenkään voinut enää pysäyttää. Se oli nyt totta, ihan kiistämättömän totta, että musta tulisi äiti, ja sellainen mä en ollut koskaan halunnut olla.

Mun omassa äidissäni ei ollut mitään vikaa, ei se sitä ollut. Mä olin saanut ihan hyvän mallin, vaikka olisi moni asia voinut paremminkin mennä. Niin se varmaan oli aina, kun puhuttiin ihan oikeasta elämästä eikä satukirjoista.

Tikrun häntä nyki tyytymättömänä, kun Bellatrix teki jotakin, mistä tamma ei pitänyt. Suupielet nipristelivät ja mä näin hevosen silmistä, ettei se ollut juuri sillä hetkellä lainkaan iloinen.

Ennen kuin mä ehdin sanoa mitään, ennen kuin ehdin ehdottaa mitään korjauksia, hetki oli kuitenkin jo ohi. Lohikäärmetamma rauhoittui.

Olisinpa mäkin rauhoittunut samalla tavalla.

Mä en pelännyt sitä, ettenkö mä osaisi pitää yhtä ihmislasta hengissä. Eihän se voinut olla vaikeaa (edes henkilölle, joka hukkaili muiden ihmisten vauvoja)! Enemmän mua pelotti tämä jyrkkä muutos mun koko elämänmittaisessa suunnitelmassani. Mä olin jo kaksitoistavuotiaana päättänyt, että mä en hankkisi lapsia, ja sitten sellainen vain päätti aika monta vuotta myöhemmin hankkia minut. Voi jumpe.

Mä olin mennyt ihan hysteeriseksi kertoessani tilanteesta Annelle. Mä inhosin sellaista turhanitkentää ja muuta kanailua, mutta silloin mulla oli ollut niin kauhean hukassa ja häpeissään oleva fiilis, että olin syyllistynyt itse paniikki-itkuun ja omituisiin lupauksiin.

Olin esimerkiksi luvannut, että mä voisin kyllä ennemmin irtisanoutua kuin jäädä äitiyslomille.

Kyllä mä tiesin, miten tiukka tallin taloudellinen tilanne oli. Maneesi paloi ja piti rakentaa uusi, ja Anne joutui turvautumaan Danieliin. Missä vaiheessa Danielista oli tullut sellainen pohatta, sitä mä en muistanut tietäväni. Joka tapauksessa Daniel Susinevasta oli tallille jotakin hyötyä, vaikka niistä hyödyistä pitäisi maksaa joskus takaisin.

Musta ei olisi. Musta olisi pelkkiä kuluja. Mä olisin työnantajan painajainen. Monta kuukautta saikkua selkävamman takia - ja sitten mä menisin vielä lisääntymään. Mä en ollut tivannut yksityiskohtia siitä, mitä Hanski Appelgrenin pitäminen mun sijaisena oikein maksoi, mutta ei se matami kyllä halvalla massavaa ruhoaan minnekään kuljettaisi. Eihän?

Anne oli huokaissut syvään.

Sitten se oli kieltänyt mua tekemästä mitään sillä tavalla harkitsematonta.

"Tulee aika, kun sä kaipaat vakautta elämääsi", se totesi. "Työttömäksi ryhtyminen ei oikein toteuta sitä."

Eipä kai. En mä oikein tiennyt, mikä tässä kohti toteuttaisi. Mun elämässä ei loppujen lopuksi ollut jäljellä kovinkaan montaa vakaana pysynyttä asiaa, kun sinne piti yhtäkkiä kaikkien yksilökeskeisten ihan hyväksi kokemieni arvojen keskelle rakentaa sellainen kumma arvohahmo kuin perhe. Ihan tyhjästä.

Mä olin toden teolla hukannut itseni jonnekin.

Näkihän sen tässäkin, mukamas "valmentaessa" - enhän mä ollut yhtään oma itseni! Hymähtelin vaan jotakin puolivillaista.

Ei. Nyt saisi hymähtelyt riittää. Olisi vaan ryhdistäydyttävä. Niinpä mä rykäisin vähän saadakseni ääneni kuuluviin.

"Sun sisäkäsi on lukossa", aloitin ruotimiseni. Jatkoin siitä aika sujuvasti eteenpäin: kävin läpi koko Bellatrixin istunnan ja apujenkäytön pulmakohdat. Kerroin, miten ne vaikuttivat hevoseen. Ohjasin muokkaamaan yhtä asiaa kerrallaan. Pilkoin ja palastelin. Kehitin.

Osasinhan mä vielä.


Virtuaalihevonen » Ulkoasun © Veikkalay 2010, tausta © Evan Eckard / DinPattern, muokkaus & muu materiaali © VRL-05265 » Sivun alkuun