Leslie on kiltti, herkkä hevonen. Se pitää hellittelyistä ja rapsutuksista sekä tuttujen ihmisten ja hevoskavereiden tarjoamasta suojasta ja seurasta. Leslie tuntuu vähitellen rohkaistuvan ja kasvattavan itseluottamustaan sitä mukaan kun se saa kokemusta kotitallin ulkopuolelle suuntautuvista treenireissuista ja muusta arkielosta poikkeavasta kalenterintäytteestä. Tamman käytöstä ei voi moittia niin kotona kuin vieraissakaan paikoissa: se on aina yhtä kuuliainen, vaikka vähän jännittäisikin.

Kun Leslie liikkuu, sen menoa on ihan mukava katsella: se ei ehkä liihottele aivan yhtä näyttävästi kuin jotkut varsalaitumen superstarat, mutta ei se kömpelöltäkään vaikuta ja liike on symmetristä ja tahdikasta. Ihan mukiinmenevä hevonen se on, ja ratsukoulutuksen alettua se on osoittanut vallan ihailtavaa asennoitumista työntekoon. Ratsuttaja Ella Helkkä on vienyt hevosta eteenpäin kehujen ja kiitosten voimalla, sillä Leslie tuntuu todella imevän positiivista palautetta oikeansuuntaisista otteistaan ja muuntavan kehuja oppimistuloksiksi. Tammalla riittää runsain mitoin opittavaa ennen kuin se saavuttaa oman huipputasonsa (mikä se sitten kouluratsastustasoissa ikinä onkaan), mutta toistaiseksi se on mitä motivoituinen oppija ja kouluttaminen sujuu kuin tanssi.

Suvusta

Leslien vanhemmat eivät ole kilpakentillä huimia saavuttaneet: isä Laconic on vielä hyvin nuori ja vasta kasvamassa kilpahevosen kenkiin, emä Lieselotte puolestaan on tehnyt päätoimisesti siitostamman hommia useiden vuosien ajan. Lieselotten aiemmat varsat kuitenkin lupailevat melko hyvää, sillä Leslien viiden vanhemman sisaruksen joukosta löytyy jo kaksi Grand Prix -hevosta ja yksi II-palkinnon kantakirjaori. Suoritusmeriittien sijaan tämä yhdistelmä olikin lähinnä sukulinjojen tarkasteluun perustuva valinta, ja siinäpä Leslien arvo: oli sen tulevaisuus sitten kilparadoilla, opetushevosena tai jalostuskäytössä, sillä on aina takanaan arvokas suku.

Jälkeläiset

KRJ

Kirjoittanut omistaja

Kirjoittanut omistaja
Päivä oli hipihiljainen. Ohut hanki oli laskeutunut yön aikana eteläiseen Suomeen, ja valkeus tuntui vaientavan maailmaa juhlavalla tavalla. Jouluksi lumi saapui auttamatta myöhässä, mutta Arjasta tuntui, että sillä olikin aivan toinen tarkoitus. Lumisen päivän keskelle syntyi hontelo musta tammavarsa, jota Arja Susineva katseli vaitonaisena syvää liikutusta tuntien. Aina niissä oli sitä jotakin, vastasyntyneiden ymmyrkäisissä katseissa ja kokeilevissa raajojen oikomisissa ja koukisteluissa. Miltä se oikein tuntui: olla niin uusi ja tuore, ettei tiennyt vielä maailmasta mitään? Sydäntä pakahdutti.

Lieselotte katseli omaa tammavarsaansa, ehkä viimeistään. Siinä kuivikkeilla maatessaan varsa ei näyttänyt mitenkään erikoiselta. Se oli tumma, märkä ja pitkäjalkainen, vielä hyvin hoikka ja pikkuinen, ja siitä kasvaisi ajan kanssa varmasti sievä hevonen. Arja seurasi kokeneen emän toimia luottavaisin mielin. Tammavarsa saisi hyvän alun elämälleen, siitä hän saattoi olla aivan varma.

Kirjoittanut omistaja
Lesliessä ei ollut kerrassaan mitään vikaa. Se oli hyvä hevonen: ei mahtava, mutta hyvä, ja hyviä hevosia maailmassa tarvittiin. Ikätovereidensa laumassa se hakeutui usein melko keskelle niin fyysisesti kuin hierarkiankin osalta, ja kasvavia varsoja tiiviisti havannoiva Arja alkoi pitää sitä turvallisuushakuisena ja mukavuudesta pitävänä hevosena. Lesliestä oli kivaa, kun asiat säilyivät elämässä samanlaisina.

Arja kutsui tammaa vielä varsaksi. Sitä se toki olikin, vaikkei enää mikään pikkuruinen maitovarsa. Leslie ei oikeastaan ollut käytökseltäänkään kovin lapsellinen, mutta jokin sen olemuksessa sai Arjan mielen tulvimaan sellaisia sanoja kuin untuvikko ja pikkuinen. Tamma oli vähäsen epävarma, ja turvaa se haki kenestä tahansa: ikätovereistaan, ihmisistä, jopa naapuritarhan ponista, joka oli muuttanut vuokrapaikalle Vänrikinmäelle, koska Danielin palkkaama uusi ratsuttaja Ella Helkkä valmensi mielellään junioreita (toisin kuin Daniel itse tai tämän pitkäaikaisempi työntekijä Anmari). Itsekseen Arja pohti, voisiko Leslien ja ponin tutustuttaa toisiinsa ja yhdistää tarhakaveruksiksi. Ne näyttäisivät hauskalta. Lesliestä oli kasvamassa suuri hevonen. Poni epäilemättä ottaisi ison nuoren tamman suojatikseen, ja sekös vasta olisi sympaattista.

Muita Leslien ikäisiä katsellessaan Arja huomasi jo ajattelevansa niiden kouluttamista: miten ne suhtautuisivat ratsunhommiin, kuinka kukin kehittyisi ja missä ne kilpailisivat ensimmäisen kerran. Leslien tulevaisuudensuunnitelmien keskiössä oli poni tarhakaverina. Eikä tammassa silti ollut mitään vikaa.