Paraxis

4-vuotias Paraxis päätyy Zonjietiin, lokakuu 2017 ^{kirjoittanut VRL-00096}
Jasper oli juuri toissapäivänä lähtenyt vanhemmilleen sukulaispippaloihin sadan kilometrin päähän. Tietysti otin kaiken ilon irti ilman rakasta aviomiestäni! Lykkäsin iltatallit muille ja lähdin pitkästä aikaa ansaitulle viihteelle tyttöjen kanssa. Seuraavana aamuna (luonnollisesti) jyskyttävä krapula päässä. Se oli sen arvoista.. Kai? Hauskaa ainakin oli, mutta seuraavana aamuna oli luonnollisesti pienoisia vaikeuksia selvitä ajoissa ylös. Typeryyksissäni olin luvannut hoitaa oritallin aamutallin. Voin vain sanoa että kärsin. Kun olin saanut aamutallin hoidettua niin vajosin vain takaisin sänkyyn jyskyttävän krapulan kera.

Tuntia myöhemmin sain soiton Saksasta, Hulbert Bauerilta, jolta olin aikoinaan ostanut Runesaber-nimisen orin. Mies kertoi että hänellä oli myynnissä nelivuotias cremello oldenburgori. Juuri sillä hetkellä en kyennyt ajattelemaan mitään, joten lupauduin soittamaan miehelle heti huomenna aamusta. Kun olin seuraavana aamuna täysin oma itseni, otin luurin reippaasti käteen ja näppäilin Hubert Bauerin numeron. Kuulemani oli aivan liian hyvää ollakseen totta. Cremello oldenburgori, vieläpä erinomaisista linjoista! Onneksi seisoin sillä hetkellä, sillä olisin takuulla tipahtanut tuolista lattialle. Siinä tilanteessa ei paljoa sanoja vaadittu, vaan lupauduin ottaa Paraxis-nimisen orin meille koeajalle.

Hevostraileri kurvasi Zonjietin pihaan juuri samalla hetkellä kuin Jasperin auto. Hieman kiusallista. Siispä väläytin kasvoilleni herttaisimman hymyni ja toivotin rakkaan aviomieheni tervetulleeksi kotiin. Halasimme lämpimästi. Ja siihen se herkkä hetki päättyikin, kun Jasperin huomasi hevostrailerin. Mies kurtisti kulmiaan kysyvästi jolloin otin herttaisimman ilmeen kasvoilleni. Luonnollisesti Jasper hieman suuttui minulle. Siitä seurasi riita. Mies oli lievästi sanottuna närkästynyt että miten kehtasinkaan ostaa uuden hevosen kysymättä hänen mielipidettä. Kerroin että tilaisuus oli ainutlaatuinen ja aikaa ei ollut paljoa. Kolme päivää myöhemmin olimme tapelleet asiasta ihan riittämiin. Lopulta saimme solmittua aselevon. Sovimme että Paraxis saisi jäädä Zonjietiin. Sovimme myös että etsisimme Jasperille kunnon estehevosen ja mies tulisi tekemään paluun esteratsastajana.

Opetusmestari, 13.04.2018 ^{kirjoittanut omistaja}
Frida Hartz rakasti poniaan. Soraya oli kaunispäinen welsh part bred, jonka sulavat liikkeet kuljettivat Fridaa ihanan vaivattomasti halki ratsastuskentän. Frida ja Soraya olivat jo kilpailleet kokonaisen kauden yhdessä ja aloittaneet toisensakin lupaavasti. Poniratsastajien taso oli sinä vuonna kova, mutta tammaansa jumaloiva tyttö uskoi, että juuri Sorayan kanssa hän voisi pärjätä.

Isän ankaran katseen alla heidän olisi pakko pärjätä. Allapäin Frida ymmärsi, ettei edes ponien mestaruuskulta olisi kaiketi isälle tarpeeksi. Isä halusi, että Frida olisi sensaatio. Hartzin tallin legenda, nuori mestari, tulevaisuuden tähti, jolle ei löytyisi vertaista.

Paraxis oli yksi osa isän periksiantamatonta legendantavoittelua. Paraxis oli upea oldenburg-ori, joka oli jo voittanut kaiken. Jos Frida ei kermanvaalean Grand Prix -taiturin kanssa oppisi sensaatioksi, hänet tuomittaisiin epäilemättä toivottomaksi.

Aluksi Frida oli ollut riemuissaan syntymäpäivälahjastaan. Koska hän oli yhä poni-ikäinen, hänen ei tietenkään tarvinnut vielä luopua Sorayasta. Sen sijaan hän sai sekä pitää rakkaan poninsa että kiivetä tuon tuostakin upean, patsasmaisen komean huippukouluorin satulaan oppimaan lisää. Sitten isän lahjoittamaan opetusmestariin liittyvät odotukset alkoivat seljetä Fridalle, ja vaikka Frida jakoi isänsä unelman siitä, että jonakin päivänä hän olisi paras lajissaan, tyttöä rupesi hirvittämään. Mitä sitten, jos hän ei kehittyisikään niin kuin sekä isä että hän itse halusivat? Jos mestarihevonen osoittaisikin vain, ettei hänestä ollut kunnon ratsastajaksi?

Sillä Paraxista Frida ei voisi epäonnistumisista syyttää. Jos he eivät pärjäisi sitten, kun hänen olisi aika kilpailla orilla, epäonnistumiset menisivät täysin hänen piikkiinsä, niin hyvä hevonen hänellä oli. Se oli musertava havainto. Ilo opetusmestarista himmeni jo ennen kuin ehti täyteen loistoonsakaan.

Hiki virtaa, 20.06.2018 ^{kirjoittanut omistaja}
Helleaalto oli iskenyt, mutta Frida Hartz ei suinkaan loikoillut rannalla nauttimassa siitä. Frida istui voipuneena jaba-alueella ja kaatoi kurkustaan alas kokonaisen vesipullollisen sillä istumalla. Hänen takanaan touhukas hevosenhoitaja Greta hoivasi Paraxista, jolla Frida oli juuri ratsastanut kohtalaisen kouluradan. Kohtalainen ei tietenkään ollut mistään kotoisin, jos vaativalta tytöltä itseltään kysyttiin. Sorayan kanssa Frida loisti ja liiteli palkintojenjaosta toiseen, mutta Paraxiksella kilpaileminen avoimissa luokissa oli ihan jotakin muuta kuin ruusukkeiden napsiminen poniluokista.

"Se on niin hemmetin raskas", Frida murmutti Gretalle, joka mutisi jotakin lohdullista ja pirtsakkaa takaisin. "Eikun oikeasti. Ei yhtään niin kuin Soraya. Mä vannon, että mun vatsalihakset kuolee vähän joka raviohjelman askeleella."
"Soraya on poni", Greta sanoi. "Hieno poni, mutta pieni, kompakti ja nöyrä. Tämä on iso, ylpeä hevonen."
"Typerä se on", Frida tuiskahti kiukuspäissään.

Ei Paraxiksessa tietysti mitään vikaa ollut. Hirveän hienohan se oli, ja kyllä Fridan mieltä hiveli nähdä, kuinka komea cremello käänsi katseita puoleensa. Se vaan, ettei hän ollut valmis tällaisen hevosen ratsastajaksi, ja sekös kismitti.

Hyviä hetkiä, 03.10.2018 ^{kirjoittanut omistaja}
"Niin, Paraxishan on tosiaan minun kilpahevonen, opetusmestari, jos niin haluaa sanoa", huolellisesti mutta huomaamattomasti ehostettu Frida Hartz kertoi rauhallisella, itseluottamuksesta kielivällä sävyllä. "Mähän en voi kilpailla poneilla ikuisesti, ja koska tavoitteet on tietenkin Grand Prix -luokissa, pitää sitäkin päästä harjoittelemaan."
"Aivan niin", nyökytteli näpsäkän sievä urheilutoimittaja, joka tuskin oli ensisijaisesti halunnut tulla tekemään juttua hevosurheilusta - mutta täällä hän nyt vain oli, Theodor Hartzin tallikompleksin sydämessä tekemässä henkilökuvaa tämän tyttärestä. "Kerro meille vähän tästä... Paraxiksesta. Se on ainakin suuri ja komea kaveri!"

Frida pisti merkille, että toimittajan naurahduksessa kalskahti hermostuneisuus. Niin tietenkin, eihän se ollut mikään ihme. Hentovartisen teinitytön otteessa seisoskeleva valtavankokoinen hevonen olisi hevosista mitään tietämättömän henkilön mielestä varteenotettava tappaja, mikäli se pillastuisi. Siinä ei Fridan kokoinen käsittelijä tekisi yhtikäs mitään. Mutta tyttöpä tiesi itse paremmin; ei Paraxis pillastuisi. Hevonen luotti itseensä, ja täällä, tutussa ympäristössä, se oli lauhkea kuin koira.

"Paraxis on voittanut paljon Grand Prix -luokkia", Frida aloitti ja tiesi näyttävänsä hyvältä valtavan hevosen rinnalla. Näistä hetkistä Frida piti; saadessaan hymyillä kameroille ja voidessaan kertoa, kuinka hienolla hevosella hän sai ratsastaa, hän tunsi olonsa vähän tavallista kuolevaista kummemmaksi. "Me kilpailemme PSG-luokkia, mutta tavoitteemme on, että starttaan ensimmäisen Grand Prixin viimeistään ensi kauden lopussa."

Se oli Fridan tavoite. Isä oli suhtautunut välttelevästi Fridan kärttäviin kysymyksiin. Kun tytär oli penännyt, milloin saisi startata ensimmäistä kertaa kuninkuusluokassa, isä oli tokaissut:
"Sitten kun olet valmis, ei yhtään aiemmin."

Frida aikoi olla valmis pian. Paraxis oli jo.

Armollinen isä valmentaa, 16.01.2019 ^{kirjoittanut omistaja}
"Turhaan sinä hevosta syytät omasta haihattelustasi. Sinun pitää tietää mitä tahdot. Sinun pitää tietää, miten saat tahtomasi. Hevonen ei anna sinulle mitään ilmaiseksi, ja se on hyvä, sillä laiskaksi oppivat eivät koskaan menesty."

Frida puursi ja puursi, uurasti uurastamasta päästyään. Välillä se kiukutti: oma isä ruoskimassa tiukin sanankääntein ja kallis, kaiken osaava hevonen, joka ei jättänyt selittelyille tilaa. Uudet ratsastussaappaat, kalliit nekin, hiersivät vähän sieltä sun täältä ja pylly alkoi jo puutua eri satuloissa vietettyjen tuntien jäljiltä.

Paraxiksen kanssa työskentely kuitenkin piristi, vaikka häneltä vaadittiin silloin kaikkein eniten. Nuoria, kokemattomia hevosia koko päivän ratsastaneesta Fridasta tuntui ihanalta, kun edes hevonen tiesi mitä teki. Hetkittäin hän sai itsekin siitä tunteesta kiinni, kun isä ohjeisti ja lähestulkoon sotilaallinen kuri vallitsi.

Itsenäistymistä kai, 08.03.2019 ^{kirjoittanut omistaja}
Frida sai matkustaa katsomaan valmennusklinikkaa ihan yksin. Se oli huimaa, vaikka ärsyttikin, kun se tuntui niin spesiaalilta. Frida oli 15-vuotias ja hänen ikätoverinsa matkustelivat jo ties missä ilman huoltajiaan — festareillakin! Isä oli niin julmetun tarkka kaikesta, eikä taustalla edes ollut mitään traagista tarinaa onnettomuudessa kuolleesta äidistä ja isän syyllisyydestä. Se nyt vaan oli isän luonne, ja teini-Fridan oli miltei mahdoton hyväksyä sitä.

Ingrid Klimke ilmielävänä, Frida ajatteli onnellisena istua kyhjöttäessään katsomossa. Ollapa niin monipuolinen ratsastaja! Mutta Frida osasi vain ratsastaa kouluohjelmia kouluhevosilla. Klimken klinikka oli innostava. Vaikka Frida olikin etukäteen ajatellut jäävänsä nauttimaan vapaudesta vieraalle paikkakunnalle yksin päästyään, valmennustuokioita seuratessa virisi halu päästä mahdollisimman pian Paraxiksen selkään.

Ehkä kotiin laputtaminen ei olisi kolhu itsenäisyydelle, Frida päätti tovin emmittyään ja jo kertaalleen eksyttyään siihen vieraaseen kaupunkiin. Juna-aseman löytäessään Frida oli jo täysin varma siitä, että oli aivan eri asia kiiruhtaa kotiin ratsastamaan hevosellaan omasta tahdostaan kuin isän pakottamana.

Oli jo aika myöhä, mutta Fridapa rakensi maneesiin kavalettitehtäviä ja haki sitten Paraxiksen. Suuri ori ei saanut kohtausta puomeista, tietenkään, eikä kompuroinut omiin jalkoihinsa niin kuin jotkut kouluhevoset internetin hupivideoissa. Paraxis työskenteli Fridan kanssa ja tuntui motivoituneelta.

Isä ilmestyi maneesin laidalle katselemaan. Tyttären suureksi hämmästykseksi Theodor Hartz ei sanonut mitään vaan antoi ratsukon jatkaa puomipuuhastelujaan. Se tuntui melkein siltä, kuin Frida olisi tehnyt isän mielestä hyvää työtä.

Kouluvalmennus... taas, 19.03.2019 ^{kirjoittanut omistaja}
Puomit ja pienet kavaletit isä oli hyväksynyt, mutta kun Frida oli toivonut saavansa hypätä, isän kulmat olivat menneet ankaraan kurttuun. Tytär oli ensin kainosti ehdottanut, sitten sitkeästi toivonut ja lopulta uhmakkaasti vaatinut, mutta Theodor ei taipunut. Frida ei hyppäisi 18-vuotiaalla Paraxiksella rataa taikka korkeushyppyä. Isän mielestä siinä ei ollut mitään mieltä.

Fridan mielestä kouluvalmennuksessa ei ollut mitään mieltä. Saman tahkoamista kerrasta toiseen! Paraxiksen kaartuva kaula keikkui silmien edessä, tahdikkaat askeleet pomputtivat heitä eteenpäin, ja välillä hevonen taipui sinne ja välillä tuonne, ja isä määräsi mitä tehtiin ja ja sitten Frida totteli ja määräsi hevosta ja sitten Paraxis totteli. Kuinka tylsää.

Eikä isä ollut vieläkään antanut Fridan kilpailla Grand Prix -luokissa, vaikka kyllä Frida osasi kaikki temput. Osoittaakseen sen Frida esitti laukanvaihtosarjan jokaisella askeleella, vaikka isä pyysi joka neljännellä. Kesken kaiken Frida vaihtoi joka toiseen askeleeseen... tai ainakin yritti, mutta mönkäänhän se meni. Punastutti. Nyt isä taas luuli, että hän oli täysi tumpelo. Pian isä adoptoisi tallipoika-Jaanin, joka varmasti ratsasti salaa paremmin kuin Frida. Jaanista tulisi Hartzin tallin suuri tähti, ja mikä pahinta, Frida ei voisi koskaan tunnustaa söpölle kundille ihastustaan, sillä sisarukset eivät ihastuneet toisiinsa.

"Keskity", komensi isä.
"Koko ajan!" intti Frida.
"Pah. Ajatuksesi harhailee."
"Ja mistä sinä tiedät, mitä minä ajattelen?"
"Siitä, ettei hevosesi tee mitä pitää tiedän, ettet sinä ajattele sitä mitä kuuluu."
Jaaha, herra oraakkeli.

Elämän realiteetit, 10.10.2019 ^{kirjoittanut omistaja}
Frida halusi ulvoa, rääkyä ja antaa rään valua. Vain inho kaikkea lapsellista kohtaan sai teinin hillitsemään itsensä. Paraxis ei ollut enää entisensä, ja jossakin muualla se olisi voinut siirtyä hyvin ansaitulle eläkkeelle, mutta ei despootti-isän tallissa, missä kaikki mitattiin rahassa ja tuloksissa.

Isä halusi, että Fridan opetusmestari lopetettaisiin. Kylmän järjen turvin Theodor Hartz muistutti, että Fridalla oli uusia hevosia käden ulottuvilla: nuorempia, ei vielä vanhuuden jähmeäksi tekemiä eikä suuren koon, korkean iän ja pitkän kilpauran yhteisvaikutuksesta jaloistaan jo hieman väsähtäneitä. Mitään suurta vikaa ei hevosessa ollut, mutta eihän ikä koskaan tullut yksin. Julmasti isä piti Paraxista jo aikansa eläneenä, ja yhtä julmasti Frida mulkaisi miestä itseään ja toivoi, että jonakin päivänä vanhuus iskisi tähänkin ja avartaisi miehen maailmankatsomusta. Mikä olisi Theodorin oma arvo sitten, kun hän ei enää kykenisi ratsastamaan kisaradoilla tai edes piiskuroimaan muita?

Pitkä kävelylenkki Paraxiksen kanssa nostatti pintaan surun. Viha ja kitkeryys hiipuivat. Riittävän kauas tallista päästyään Frida itki.

Eihän hän ollut tykästynyt Paraxikseen heti aluksi. Nyt se kaikki aika tuntui hukkaanheitetyltä: olisipa hän siirtänyt negatiiviset tunteensa sivuun nopeammin, jotta olisi ehtinyt rakastaa hevosta enemmän. Nyt lisäaikaa ei enää saanut. Yhdessä kuljettavat askeleet olivat luetut, ja vaikka Frida kuinka harkitsi ratsastavansa hevosen kanssa kauas ja karkaavansa, se ei käynyt päinsä.

Tärkeä ystävä lähtisi pois, eikä Frida saisi sitä koskaan takaisin. Tulisi uusia hevosia, muttei koskaan enää Paraxista. Joskus elämä ja isä tuntuivat niin epäreilun musertavilta.