Kullanhohtoinen Aurifex on miellyttävä ja näyttävä hevonen. Kookas ori on itsevarma, mutta ei dominoiva. Se ei säiky tai stressaa juuri mitään, ja sen kanssa onkin suorastaan ilo työskennellä kilpailupaikoillakin. Kotona yhteiselo vasta mutkatonta onkin. Ratsuna ori on kuitenkin melko haastava, sillä se on vähän hitaasti käynnistyvää ja jähmeää mallia. Hienot liikkeet eivät kanna pitkälle, ellei Arskaa saa ratsastettua kunnolla työskentelymoodiin. Arska tarvitsee usein vähän lisää vipinää kinttuihinsa, sillä kaikkein mieluiten se ottaisi aika lungisti ja tekisi kaikkea mukavaa. Daniel on periaatteessa tyytyväinen, ettei Arska ole yhtä lentoonlähteväinen kuin emänsä, mutta vähän vähempikin rauhallisuus voisi piisata.
Kisapaikoilla hevosen rautahermot ovat toki ihan mukavakin asia, sillä ratsu ei ota ylimääräisiä kierroksia ja tee niistä johtuvia rikkoja ohjelmissaan. Arska onkin melko tasainen puurtaja. Se pitää viritellä verryttelyssä nopeaksi jalalle ja saada pysymään aktiivisena läpi radan, mutta niillä vinkeillä orin kanssa yleensä pärjääkin ja saa aikaiseksi siivon rutiinisuorituksen. Ihan kirkkaimmat loistosuoritukset vaativat kuitenkin sopivan mielentilan ja riittävästi energiaa alleen.
Kai Arskaa voi sanoa vähäsen tylsäksikin, jos nauttii säpäkämpien hevospersoonien aiheuttamasta jännityksestä. Tässä hevosessa jännittävintä on sen ärsyttävä taipumus kolistella etukaviolla karsinan ovea ruoka-ajan lähestyessä, elleivät rehukärryt liiku sen mielestä tarpeeksi sutjakkaasti. Joskus vuosien varrella on Arskan myyntiä mietitty, enkä voi olla miettimättä, että se olisi kyllä tehnyt jonkun turvallisesta mutta laadukkaasta harrastuskaverista ja opetusmestarista haaveilevan todella onnelliseksi. Kotiin se kuitenkin jäi, ja kyllä sillä on tänne ihan oma paikkansa muodostunutkin: sen läsnäololla tuntuu olevan tyynnyttävä vaikutus silloinkin, kun meno muuten on sähköisimmillään.
Paraxis (i) ehti tulla tunnetuksi paitsi Grand Prix -tason kilparatsuna ja jalostusorina, myös nuoren ratsastajan opetusmestarina. Saksalainen suuren kilpatallin päällikkö Theodor Hartz osti tämän tuplavoikon ratsun jo kaiken nähneenä ja kokeneena kilpakonkarina johdattamaan silloin 14-vuotiasta tytärtään kohti kansainvälisiä kenttiä. Frida Hartzista hevonen oli aluksi sietämätön: vikkelään, kompaktiin ja taipuisaan maajoukkueponiinsa nähden lähes 180-senttinen raamikas puoliveriori tuntui tolkuttoman vahvalta ja jähmeältä. Orilla oli kuitenkin nuorelle ratsastajalleen paljon opetettavaa. Sen luonteenlaadusta kertoo paljon se, miten se oli kilpailupaikoillakin teinitytön käsiteltävissä, eikä oikeastaan ole ihme, että Aurifex on sekin hyvin tasainen ja tyyni temperamentiltaan.
» Paraxiksen esivanhemmat ovat juuri niin laadukkaita ja nimekkäitä kuin voi Theodor Hartzin omistaman jalostusorin suvulta odottaa. Maineestaan tarkka mies ei vähään tyydy, sillä kaiken hänen omistamansa pitää olla huippulaatua. Niinpä Parazar (ii) on tietenkin melkoinen nimiori, niin kutsuttu voikko sensaatio. Onhan siinä puutteensa, kuten joidenkin mielestä liiankin kuuma ja kipakka luonne, mutta oria markkinoinut mainoskoneisto on pitänyt huolen siitä, että tammoja on suurikokoiselle voikolle GP-tason kouluorille riittänyt. Parazarin kilpailusuorituksiin mahtui läpi sen uran juuri liiasta kuumumisesta seuranneita rikkoja, mutta liikkeiden laatu ja huima kokoamiskyky pitivät huolen, että se pysyi kouluratsastusta urheiluna seuraavien mielenkiinnon kohteena. Parhaat kisatuloksensa ori teki vanhemmalla iällä, kun yhteistyö ratsastaja Otto Kleiblin kanssa hioutui huippuunsa ja kenties orin omat terävimmät särmät hieman pehmeämmiksi. Parazarista on useita astuvia orijälkeläisiä ja kilpakenttien nimekkäitä tähtösiä.
»» Paramour (iii) on raamikas, suurilinjainen ori, jonka suuri koko tekee sen olemuksesta sangen kunnioitettavan. Sukkajalkainen ratsu nousi GP-tasolle verrattain myöhäisellä iällä, mitä hevosen kasvattaja-omistaja Ella Bayer-Engels selitti hitaalla kasvulla. Orille annettiin aikaa kasvaa täyteen mittaan ja kehittää tarvittavaa voimaa GP-tason tehtävistä suoriutumiseen. Paramourin luonnetta on kuvailtu sanoilla tyyni ja itsevarma, mutta syystä tai toisesta sillä on useita kipakaksi kuvailtuja jälkeläisiä, kuten Parazarkin. On mahdollista, että hyväluontoiseksi tiedetyn orin jälkeläisissä näkyy sille tuodun tammamateriaalin vaikutus, mutta mistäpä näitä varmaksi tietää.
»» Vanille (iie) on valitettavan nuorena menehtynyt tamma. Voikko oli kiistattoman kaunis hevonen, jolla oli hyvät ratsunominaisuudet mutta vielä enemmän annettavaa jalostuksen saralla. Sen harvinainen, laadukas emälinja ei kuitenkaan valitettavasti jatku Vanillen kautta, sillä tamma jätti jälkeensä vain kaksi orijälkeläistä, joista toinen on sittemmin jo ruunattu. Vanillen kohtaloksi koitui kaikista huolellisista varotoimista huolimatta alueella jyllännyt virusepidemia.
» Paraxiksen emä Frauke (ie) tuntee oman arvonsa. Se ei kiukuttele, mutta vaatii käsittelijöiltään ja ratsastajaltaan varmaotteista käsittelyä. Ruunivoikolla daamilla on raamia: se on ryhdikäs ja melko vankka tamma. Fraukella on omalaatuinen, tunnistettava passage ja erityisen hyvä piaffe, ja raviohjelma on GP-radalla sen parasta osaamista. Onhan sillä tietysti muutkin askellajit olemassa, mutta suoraan sanottuna tamman laukka on syntyjään melko vaatimatonta, vaikkakin tyylipuhdasta. Taitavan ratsastajan esittämänä Frauke on saavuttanut kohtalaisia kisatuloksia, mutta siirtynee pian kilparadoilta siitoskäyttöön. Paraxis on toistaiseksi Frauken ainoa jälkeläinen, jonka se varsoi nuorena ennen kilpauraansa.
»» Komea musta Royal (iei) on kouluratsu parhaimmillaan. Vain pieni tähti otsalla rikkoo pikimustaa väritystä, ja kaula on niin kaunis että sitä voisi lääppiä ihastuksesta huokaillen toista tuntia, eikä siihen siltikään kyllästyisi. Royal on jo 17-vuotias, mutta tekee yhä tarkkaan harkittuja esiintymisiä kouluratsastuskilpailuissa. Sillä tavalla sen mieli pysyy omistaja-ratsastaja Silva Jansenin mukaan virkeänä. Royal on tiiminsä mukaan huumorintajuinen hevonen, mutta aina asiallinen käsiteltävä, toisinsanoen charmantti herrasmies. Sitä on turha pelätä, vaikka se onkin suuri ja vahva möhkäle.
Baldor (iee) on niitä hevosia, joista ei tahdo irrota muuta kerrottavaa kuin "aika kiva hevonenhan se kyllä on". Sievä, muttei henkeäsalpaava kaunotar; kivaliikkeinen muttei jumalainen liitokavio; mainioita varsoja, muttei yhtäkään aivan kiistatonta potinräjäyttäjää. Siellä se vain elelee omistajansa muiden hyvien siitostammojen keskellä ja varsoo kivoja varsoja kivoista oreista. Ratsuna se ei ole edennyt juuri alkukoulutusta pidemmälle, sillä tietenkin juuri tällainen hevonen rikkoi tapaturmaisesti jalkansa, eikä tehnyt sitäkään niin jännittävästi ettäkö kohtaloksi olisi koitunut kuoppa. Baldorin mieleenpainuvin ominaisuus on epäilemättä suku.
Apricity (e) oli yksi Daniel Susinevan kolmesta kantatammasta. 22-vuotiaana lopetetulla trakehnertammalla oli melko vaiheikas elämä: se oli lupaava nuori hevonen, joka eteni ikäluokkakisojen tahdissa. Hevosen uraa värittivät kuitenkin pari loukkaantumista, joiden takia se myytiinkin melko huokeaan hintaan. Daniel tarttui tilaisuuteen, haki rautiaan tamman kotiin ja teetti sillä kaksi varsaa. Niiden jälkeen päätettiin kokeilla, miten tamma kestäisi treeniin paluuta, ja kestihän se. Harkiten aloitettu harjoittelu kohensi Apricityn kuntoa, ja siitä alkoi paljastua energinen, nopeasti oppiva hevonen. Tamma starttasi lopulta vanhemmalla iällä jopa muutamia Grand Prix -luokkia, eikä sen suorituksia tarvinnut häpeillä. Apricitysta jäi kilpauran jälkeen vielä kaksi lupaava tammajälkeläistä, joista viimeisin myytiin Norjaan.
» Capricorn (ei) ei ehkä ole oman linjansa kirkkain oritähtönen, vaikka odotukset Jivestarin pojanpojalle suuret olivatkin. Ulkomuodoltaan Capricorn on komea kuin mikä: kompakti, ryhdikäs musta tähtipää suoralla profiililla ja selkeillä piirteillä. Kilpakentillä se ei kuitenkaan ole ollut sellainen suuri nimi, jollaista siitä jo pikkuvarsana hevosurheiluun keskittyvissä julkaisuissa povailtiin. Capricorn myytiin huimalla huutokauppasummalla suurelle tanskalaiselle oriasemalle, missä se valmisteltiin jalostusarvosteluun. Hyväsukuinen, paljon lupaileva ori sai jo nuorena runsain mitoin tammoja, ja sen jälkeläismäärä onkin melko mittava huolimatta siitä, ettei kilpaura lähtenyt toivotunlaiseen liitoon ja suurten saavutusten sijaan kirjoihin ja kansiin jäi iso tukku tasaisia, keskivertoja suorituksia. Tietysti kaikki on suhteellista: keskiverto kansainvälinen Grand Prix -hevonenkin on jo laadukas urheiluhevonen, eikä Capricornia sukutaulussa tarvitse häpeillä — ei etenkään, kun sen jälkeläisten seasta löytyy tänä päivänä useampikin isäänsä suurempi tähti.
»» Fairy Foe (eii) oli vielä poikaansa Capricorniakin näyttävämpi, melko kookas tummanrautias ori. Se oli rohkea ja karismaattinen hevonen, joka vietti koko ikänsä maineikkaan saksalaisen hevoskasvattajaperheen omistuksessa. Fairy Foen tiedetään olleen rakastettu ja poikkeuksellisen hyvin pidetty hevonen, pikemminkin osa perhettä kuin rahasampo (vaikka niin, eiköhän sen astutus- ja varsamaksuista ole sievoinen potti saatu kasaan). Edesmenneestä orista on lukuisia liikuttavia valokuvia, joissa se osallistuu puutarhajuhliin, opettaa eri sukupolville ratsastustaitoja ja viettää aikaa laitumella parhaan ystävänsä, shetlanninponi Bob Robinson II:n kanssa. Hyvin koulutettu ja rakkaudella käsitelty jalostusori muistetaan todellisena tyynenä herrasmiehenä ja suoritusvarmana kilpahevosena.
»» Coralia (eie) ei ollut vaikea tunnistaa: sillä oli viivasuora piirto päässään, neljä täsmälleen samankorkuista sukkaa ja erityisen eloisa katse. Herkkä tamma näytti aina valppaalta ja valmiilta toimintaan: joko pakenemaan pelottavia asioita tai tervehtimään mukavia tuttuja. Coral kiintyi voimakkaasti pitkään sen kanssa työskennelleisiin ihmisiin, ja tamman lemppari oli hevosenhoitaja Heidi Wagner. Heidi kiersi Coralin mukana kilpailuista toiseen ja huolehti tamman hyvinvoinnista kotona päivittäisessä arjessa, ja sai kiitokseksi itselleen unelmien hevosystävän. Kun Coralin kilpaura 15-vuotiaana tuli päätökseen, se jäi kotitalliinsa viettämään eläkepäiviä puoliksi Heidin omana hevosena. Capricornin Coral varsoi jo nuorena ennen kilpauran käynnistymistä, ja vanhoilla päivillään tamma sai yhden tyttären, jonka kautta tammalinja jatkuu tänä päivänä.
» Allegory (ee) on huipputamman hieno tytär. Ei sen tarvitse isäänsäkään häpeillä, mutta Ambiance-emän vaikutus Allegoryyn on selvempi: emä ja tytär olivat kuin toistensa kuvat. Hyvä olikin Allegoryn astella äidin jalanjäljissä, sillä se tie johti menestykseen. Erittäin kauniisti liikkuva oli yksi ikäluokkansa lupaavimmista ja laadukkaimmista ratsuista, ja se pärjäsi hienosti nuorten hevosten kilpailuissa. Allegoryn omistajilla oli kuitenkin muita intressejä kuin kilpaura. Hyvät tulosnäytöt tilillään tamma siirtyi siitokseen, missä sillä oli paljon annettavaa. Orivalinnoissa ei suurtakaan hintalappua säikähdetty, sillä Allegoryn omistajien tavoitteena oli kasvattaa yksinomaan huippuhevosia korkealle kouluratsastuksen kärkeen. Apricity oli Allegoryn toinen varsa ja pienenä vähän vaatimattoman oloinen ruma ankanpoikanen, mikä johtikin sen päätymiseen muutaman mutkan kautta Suomeen. Emä Allegory asui menehtymiseensä saakka Saksassa synnyinkodissaan.
»» Pelegrino (eei) on ilahduttava näky sukutaulussa. Ori tuli kilpailusaavutuksiaan enemmän tunnetuksi erinomaisista tammajälkeläisistään, joita riittääkin runsain mitoin. Pelegrinon tyttäret on kehuttu ensiluokkaisiksi siitostammoiksi, ja niistä on polveutunut jo lukuisia hevosia lajin huipulle. Rautiaan anti omille jälkeläisilleen on ollut laadukas laukka, jonka kokoaminen on ollut helppoa, ja tasapainoinen temperamentti. Pelegrino tunnettiin herrasmiehenä, jota täytyi ratsastaessa pikemminkin hieman herätellä kuin toppuutella. Lähes mitään pelkäämättömänä ja ratsastajan mieliksi mieluusti tekevänä hevosena se oli suoritusvarma kilpahevonen, kunhan vertyi ja virittyi kisatunnelmiin. Pelegrino lopetettiin dramaattisesti suolikiertymän vuoksi vain viikkoa ennen arvokilpailuita, joihin sen oli ollut määrä matkustaa kuolinpäiväänsä seuraavana päivänä.
»» Ambiance (eee) oli, kuten todettua, oikea huipputamma. Se teki kansainvälisen Grand Prix -debyyttinsä jo kahdeksanvuotiaana, ja siinä oli alku monivuotiselle uralle kouluratsastuksen korkeimmalla tasolla. Ruunikko tamma oli niitä hevosia, jotka näyttivät suoriutuvan nykykouluratsastuksen vaatimuksista helposti ja luonnostaan. Sen oli rakenteeltaan modernin urheiluhevosen oppikirjaesimerkki, ja parasta hevosessa oli sen luonne, joka teki siitä helpon koulutettavan. Ratsastettavuudeltaan erinomainen Ambiance oppi uusia asioita vikkelästi ja kehittyi monipuolisen treenin myötä fysiikaltaan vahvaksi ja notkeaksi kouluratsuksi. Se liikkui luontaisesti tahdikkaasti ja melko pienesti, ja hyötyi koulutusurallaan hyvästä kokoamiskyvystä. Treenin myötä lisääntyvä voima edesauttoi liikkumisen kehittämistä myös kouluradalla häikäisemiseen tarvittavaan näyttävään suuntaan. Ambiancen kaikki kolme jälkeläistä syntyivät vanhemmalla iällä, ja harmillisesti neljännen varsansa iäkäs tamma loi. Uutta yritystä ei enää tullut, sillä hevonen jouduttiin lopettamaan ennen seuraavaa astutuskautta.
Kasvutarina
Se ei ollut mikään kuohuva, korskuva ori. Voikko kasvoi hitaasti ja näytti pitkään sangen vaatimattomalta, eikä sen luonteesta ollut pahaa muttei juuri mitään muutakaan sanottavaa. Tavallaan Aurifex tuntui persoonattomalta, etäiseltä hevoselta, jolla oli ihan oma maailmansa. Niin suvukas ja laadukas kuin se olikin, se tuntui aina unohtuvan mieleenpainuvampien hevospersoonien sekaan ikään kuin sivuhenkilön rooliin.
Vielä kolmevuotiaana Arska oli aivan keskenkasvuisen näköinen. Se sisäänratsastettiin muita myöhemmin, niin epätasapainoisessa kasvuvaiheessa kun se oli ikätovereidensa jo kantaessa melko pätevän näköisinä ratsastajaa selässään. Kun Arska sitten lopulta pääsi ratsukoulutuksessaan alkuun, se osoitti valtaisan mutkatonta tyyneyttä, jonka turvin koko sisäänratsastusvaihe meni yhdessä hujauksessa ja tuntui sujuvalta kuin mikäkin! Nuoresta iästään huolimatta hevonen tuntui kypsältä ja valmiilta haasteisiin.
Suoraviivaisesti Arska edistyi koulutuksessaan. Myöhäisestä alustaan huolimatta ori otti kiinni joitakin ikätovereistaan, ja nuorten hevosten luokissa se ehti esiintymään — ja vieläpä aivan pätevästi edukseen! Eipä tarvinnut hävetä nuorena niin kovin vaatimattomalta näyttänyttä, mitäänsanomattoman luonteen taakse katoavaa hevosta enää, kun se pääsi näyttämään, mikä sen vahvuus oli. Arska jos joku oli suoritusvarma hevonen. Sen selkään noustessaan tiesi, mitä alleen sai: Arska oli ratsastettavuudeltaan ennalta-arvattava, eikä sen päivän moodia tarvinnut juurikaan jännittää.
Joskus Arskakin on todistettavasti innostunut ja oikein kiikuttanut ratsastajaansa pitkin kenttää. Niin on käynyt muutamaankin kertaan, ja aina silloin, kun iso ori on päässyt hyppäämään naurettavan pieniä esteitä. Toinen tallin ratsastajista — tietysti Ella Helkkä, sillä Anmarihan ei tällaiseen huvitteluun aikaansa tuhlaisi — on oikein asiakseen villinnyt hevosta ja kannustanut sitä etenemään ihan erityisen rieppaassa laukassa, ja kyllähän Arskasta sitten on laukkaa irronnutkin. Pienet esteet ovat ylittyneet suurilla leiskautuksilla ja sivusta on saatu katsella Ellan nauravaa naamaa, kun Arska on jopa vähän loikkinut esteiden jälkeenkin innostuksissaan. Kovin kummoiseltahan orin hypyt eivät näytä, mutta pääasia, että on hauskaa!
Silloin tällöin on Arskan kohtalo ollut vähäsen vaakalaudalla, kun on mietitty, laadittaisiinko siitä myynti-ilmoitus. Lopulta ilmoitus on aina jäänyt tekemättä. On ollut vaikea kuvitella Arskan markkinoinnin kohderyhmää: se on jo sukunsa puolesta niin arvokas, että hintalappu karsii monia harrastajia pois, ja ammattilaisten huomiosta kilvoittelee moni muukin yhtä laadukas ja kuitenkin keveämpi ja energisempi hevonen. Ehkä joku olisi tahtonut hevosen itselleen jalostusoriksi, sillä tasalaatuisen kilpauran sijaan Arskan kirkkaimmaksi perinnöksi voisi sanoa sen hienoja jälkeläisiä: niiden joukossa on niin Danielin ensimmäinen I-palkinnon kantakirjatamma kuin Grand Prix -tasolla kilpaillut jalostusorikin, ja Dressage Mastersin yhteydessä järjestetyn Kouluvarsojen laatuarvostelutilaisuuden paras puoliverivarsa, josta on sittemmin kehittynyt hieno vaikeiden luokkien kilparatsu.
Että onhan matkan varrelle sitten kuitenkin mahtunut kaikenlaista, ja joku toinen voisi hyvin osata kertoa Arskastakin kiinnostavamman tarinan. Itse en edes yritä tuoda kertomukseen sen suurempaa jännitystä, sillä oikeastaan en näe sellaiselle tilausta. Arska on kaikessa tasaisuudessaan juuri sellainen hevonen kuin sen on haluttu olevan ja arvokas omana itsenään.
Arskalla alkaa olla ikää, ja vuodet ovat tuoneet sille omanlaistaan karsimaa. Siitä on kehittynyt raamikas ja ryhdikäs hevonen, ja sen ilmeessä on tyyneyttä ja viisautta. Upeimmillaan Arska on laitumella ilta-auringon kirkastaessa sen kultaisen karvan hohdetta. Aktiivinen kilpaura on jäänyt taakse, mutta hevosesta on tullut opetusmestari nuorelle ja kunnianhimoiselle Kaspian Franssille. Kaspianin hupsuista haaveista huolimatta Arska ei ole käytettävissä kansainvälisiin kilpailuihin, vaikka poika kuinka tahtoisi reissata ulkomailla kilpailemassa Grand Prix -hevosella ikäluokkansa arvokilpailuissa. Lähiseudun alue- ja kansallisissa kisoissa ratsukko kuitenkin käy toisinaan kilpailemassa vaativia luokkia, ja rauhallisen Arskan kanssa Kaspian saa keskittyä tyystin omaan tekemiseensä ja ohjelmien ratsastamiseen parhaalla mahdollisella tavalla.
Kultaisesta orista kuitenkin näkee, ettei se ihan aina ota itseensä verrattuna osaamatonta ratsastajaansa aivan todesta: Kaspian saa hyvin harvoin heräteltyä Arskaa parhaaseen loistoonsa, ja niinpä Grand Prix -ratsu körötteleekin pojan kanssa vaativien luokkien ratoja siististi mutta vähäisellä intohimolla kuten kunnon osa-aikaeläkeläinen. Hötkyilemättömästä nuoresta hevosesta on kasvanut kaiken kokenut ja, jos mahdollista, entistäkin lungimpi arvokas herrasmiesori.
