Jos puhutaan miellyttävistä hevosista, Syrin nousee aina yhdeksi nimeksi, joka keskusteluissa pyörii. Se on kiltti, herttainen ja mutkaton, eikä tähän hevoseen oikeastaan edes sisälly sitä kuuluisaa muttaa. Daniel Susineva arvostaa sellaisia hevosia, vaikkei säiky hankalampiakaan yksilöitä. Kun tekee töitä hevosten kanssa päivästä ja vuodesta toiseen, sitä oppii kyllä ilahtumaan, kun kohdalle osuu niitä nelijalkaisia työkavereita, jotka eivät aiheuta turhaa draamaa. Näytönhaluiset olen-niin-taitava-ratsastajat ovat asia erikseen; sellaiset eivät Syrinistä perustaisi.

Tallin työntekijät antavat Syrinille aina ekstrarapsutuksia ja hellittelyjä, sillä se on juuri niin kiva, että ansaitsee ne kaikki. Ei ole sellaista hoitotoimenpidettä, johon tamma ei suostuisi. Jos jokin osa päivästä ei ole sen mieleen, se lähinnä puhisee vähän tyytymättömänä ja muistaa sitten, että se tahtoo kuitenkin olla ihmisille mieliksi.

Syrin ei ole erityisen korkeaviritteinen kilpahevonen. Se on kouluratsuksi jalostettu, ja tietenkin sillä on vallan pätevät askellajit ja miellyttävän luonteen turvin myös mukava ratsastettavuus, mutta se ei uhku ja puhku sellaista näyttävää energisyyttä kuin jotkin toiset hevoset. Grand Prix -tasolle sitä ei koskaan ryhdyttykään prässäämään, sillä alusta asti tiedettiin, että tämän tamman todellinen arvo olisi sen taustalla vaikuttavissa sukulinjoissa ja siinä, mitä annettavaa sillä on tuleville kouluhevossukupolville. Daniel osti tamman 9-vuotiaana yhden varsan varsoneena ja Intermediate I -tasolle saakka koulutettuna ja kilpailutettuna Burlyhill Dressagesta ja tiesi jo niin tehdessään, että se olisi piste kilpauralle ja alkukirjain siitostamman elämälle. Syriniä ratsastetaan yhä lihaskunnon ylläpitämiseksi, mutta sen pääasiallinen työ on varsojen kasvattaminen vieroitusikään, ja siinä se on erityisen hyvä.

Sukuselvitys

Syrinin isä Sylvan on melko keskiverto hevonen monessa mielessä: se on melko tasaluontoinen, tavallisen värinen ja kilpahevosena varmaotteinen suorittaja. Rakenteeltaan Sylvan on melko modernintyyppinen, atleettinen pitkäkoipi, ja sillä on todella kaunisluustoinen pää ja viehättävä ilme. Parhaiten ori tunnetaan hienojen tammojen isänä. Sylvanin orijälkeläisistä löytyy pari oikein suosittua jalostushevosta, mutta arvostetuin tämä hevonen on sukutaulussa emänisän kolosessa. Sen tammajälkeläiset ovat nimittäin jättäneet mitä hienompia suoritushevosia ja siksi Sylvanin tyttäret ovat hevoskasvattajien keskuudessa haluttuja, jopa kilpailtuja löytöjä.

Silverfox (ii) oli jo pikkuvarsana sen sortin hurmuri, ettei mikään muu kuin hurmaavuuteen liittyvä nimi sille sopinut. Vilpittömän uteliaalla katseellaan ja pörröisellä varsaharjallaan se houkutteli kaikki ympärilleen, ja joku tallin työntekijöistä sanoikin, että "odottakaapas kun se kasvaa tuosta: tämä osaa vanhoilla päivillään pistää meidät vaikka tanssimaan mielikseen!" Vaikka Silverfox ei ole laisinkaan hopeanhohtoinen, ajatus siitä vastustamattomana vanhana hurmurikonkarina johdatteli nimen juurille. Huiman hieno jalostusori siitä sitten tulikin, eikä suotta: kauniisti rakentunut ja vielä kauniimmin liikkuva hevonen on pitkälti sitä, mitä urheiluhevosjalostus tavoitteleekin.

Antena (ie) on kookas, hyväjalkainen rautias, jonka päätä koristaa kapea, viivasuora piirto. Suora se on luonteeltaankin: tätä nykyä jo hyvin iäkäs tamma tietää millaista kohtelua tahtoo ja osaa ilmaista, jos hoitajan otteet eivät ole sen mieleen. Antenaa ei enää varsoteta ja kilpakentät ovat jääneet aikoja sitten taakse, mutta sillä on tärkeä virka tammalaitumen jöönpitäjänä. Raudikko pitää lauman hyvässä järjestyksessä ja turvallisuudentunteessa, ja vastineeksi sille on taattu mahdollisimman hyvä hoito ja mukavat vanhuudenpäivät. Antena on ollut oikeastaan koko ikänsä siitostammana muutamien nuorten hevosten arviointitapahtumien jälkeen ja jättänyt kahdeksan varsaa.

Napolia (e) ei Syrinin isästä poiketen ole erityisen moderni tyypiltään, vaan pikemminkin melko vanhakantainen hannover. Korkeajalkaisuus periytyi siis mitä todennäköisimmin Syrinille isän puolelta, sillä emän puolen suku on kauttaaltaan enempi Napolian kaltaista vahvarakenteista sakkia. Kauniin pyöreälinjainen runko korostaa Napolian tammamaisia piirteitä, ja sillä on aina lempeä katse silmissään. Napolia on ollut loistava emä kaikille varsoilleen, joita on kaikkiaan kuusi. Tämä hevonen ei ole oikeastaan missään vaiheessa ollut kilpahevonen, sillä arvokkaina pidettyjen sukulinjojen vuoksi sen on katsottu antavan enemmän jalostuskäytössä.

Napolian isä Neptunus on tunnetun huippukouluori Neptonyin poika ja ulkoiselta habitukseltaan kuin jäljennös isästään. Nämä kaksi kimoa kun olisi pistänyt vierekkäin, siinä olisi saattanut omistajillakin olla arvailemista että kumpi lienee kumpi. Isänsä tapaan Neptunuksen tunnistettavimpiin piirteisiin kuului voimakas mutta melko lyhyt kaula, mutta tämä kritiikinkohde ei kumpaakaan hevosta kouluradoilla vaikuttanut haittaavan. Neptunuksessa riitti voimaa ja se tulikin kisauransa aikana tunnetuksi piaffe- ja passagekoneena: ori suoritti kokoamista vaativat liikkeet helpon näköisesti ja vaikutti siltä, että se olisi voinut jatkaa niitä maailman tappiin saakka. Jalostussuosiossa Neptunus ei aivan yltänyt isänsä tasolle, mutta hyviä jälkeläisiä siitä silti jäi.

Luonteikas Tigara (ee) on Syrinin emälinjan väripilkku. Valtavan elastisesti liikkuva tamma teki muistettavan kilpauran, jonka aikana se kartutti kilpailutietoihinsa niin loistotuloksia kuin täysfloppejakin. Tigara oli valtavan herkkä ratsastajan avuille ja painopisteen muutoksille, ja todennäköisesti se vain tunsi ja reagoi isosti pieniinkin muutoksiin ratsastajan asennossa ja jännityksen tasossa. Laadusta ja liikkumisesta ei tamman kilpailumenestys olisi jäänyt kiinni. Emälinja oli vähällä katketa Tigaraan, sillä se oli oman emänsä ainoa aikuiseksi asti selvinnyt tammavarsa nuoremman siskonsa menehdyttyä ennen ratsutusikää. Tigara yritettiin astuttaa ensimmäistä kertaa vasta vanhemmalla iällä, eikä se ensimmäisenä vuonna tiinehtynyt lainkaan. Lopulta syntyi Napolia, joka jäi myös Tigaran ainoaksi varsaksi.

Jälkeläiset

KRJ

PKK

Kirjoittanut omistaja
Unelmahevonen, toden totta. Daniel Susineva katseli valkeaa tammaa, jonka selässä istui teinipoika. Vaikka Daniel oli tätä nykyä isä itsekin, välillä hän kyseenalaisti Kaspian Franssin kanssa työskentelemisen järkevyyttä. Lapsen vanhemmat olivat hyvin päättäväisiä: poika oppisi taitavaksi ratsastajaksi, sillä se oli hänen intohimonsa. Danielilla olisi voinut olla pari sanaa sanottavanaan teini-ikäisten poikien intohimoista ja niiden pysyvyydestä, mutta Kaspianin vanhemmat eivät tainneet kaivata häneltä muita kuin ratsastamiseen liittyviä puheenvuoroja.

Kaspian valmentautui enimmäkseen oman hevosensa, Seppeleestä ostetun laadukkaan Lasse-ruunan, kanssa. Tänään poika ratsasti kuitenkin valmentajansa hevosella, ja mikäpä olisi sopinut siihen tehtävään paremmin kuin Syrin? Hyvähermoinen, miellyttäväluonteinen tamma oli täydellinen hevonen opettamaan, miltä ratsastamisen piti tuntua.

Daniel painotti opetuksessaan turhanpäiväisten apujen poiskitkemistä. Kaspian oli tottunut ratsastamaan tuntihevosilla ja puskemaan niitä vähän joka tavalla. Mikään hevonen ei tarvinnut ratsastajaltaan tiedostamatonta puristamista, ja kaikkein vähiten Syrin, joka toimi melkein ajatuksesta. Tamma reagoi jännittyvään istuntaan käymällä hitaaksi, ja Kaspianilta vaadittiin paljon keskittymistä, jotta hänen istuntansa rentoutui ja hevonen sitä myötä myös. Vitivalkoinen hevonen oli palkitseva ratsu: vähitellen Daniel sai katsella yhä rennompaa ja tahdikkaampaa liikkumista, ja Kaspianin ilmeestä päätellen poikakin huomasi onnistuneensa.

Kirjoittanut omistaja
Anmari Franssia ei tunnettu sosiaalisista taidoistaan eikä leppoisasta suhtautumisesta yhtään mihinkään elämässään. Pikkuvelipuoleensa nainen suhtautui kahta ankarammin, sillä poika oli vanhemman sisaruksensa mielestä piloille lellitty. Jos sai kaiken valmiina, ei koskaan oppinut tekemään töitä minkään eteen.

Siksi tuntui erityisen hyvältä päästä itse prässäämään Kaspiania. Kun Daniel oli muuttanut Saksaan, oltiin sovittu järjestelystä, joka ei ollut miellyttävä kenellekään: työnantajan ollessa poissa Anmari valvoi Kaspianin treenejä, jotta teinipoika ei olisi tuuliajolla Danielin valmennusten välillä. Ensin Anmaria oli ärsyttänyt aivan julmetusti, mutta sitten hän oli oivaltanut: oli omituisella tavalla mielekästä komentaa Kaspian hikoilemaan.

"Älä luule, että se kulkee kisoissa hyvin, jos et saa sitä kotonakaan tasaiseksi", Anmari pisteli valmentaessaan pikkuvelipuoltaan Ruunaankosken koulukisoja varten. "Äläkä luule, että mä ikinä tunnustan meidän sukulaisuutta, jos et saa Syrinin kaltaista valmista, kilttiä hevosta ratsastettua huippuprosenteille helpossa A:ssa."

"Me mennään A:ta vain koska nämä on meidän ensimmäiset yhteiset kisat", Kaspian intti.
"Muuten menisitte vaativaa, niinkö?" Anmari tuhahti kuivasti. Voi poikapoloa. Sillä ei kyllä ollut sitten alkuunkaan realistiset käsitykset siitä, millainen oli siirtymä helpoista luokista vaativiin. "Jos mä nyt pyydän sua ratsastamaan mulle vaativan ohjelman, sen onnistuminen on täysin hyvin koulutetun hevosen ansiota. Usko pois, sulla on vielä töitä tehtävänä ennen ekaa vaativaa starttia. Nyt esitä mulle keskilaukka eestä ämmään ja selvä siirtyminen siitä harjoituslaukkaan."

Vähän kismitti katsoa, miten sujuvasti ratsukko esiintyi. Syrin teki kuuliaisesti niin kuin pyydettiin. Sen laukka ei ollut maailman näyttävintä, mutta tahti oli puhdas ja keskilaukkaan siirrettäessä se säilyi melko hyvin, vaikka Anmari arveli ettei Kaspian tehnyt mitään asian eteen vaan hoputti vain hevosta eteenpäin. Tamma pääsi ehkä valahtamaan aavistuksen turhan pitkäksi, mutta niin se vain palasi pisteessä M näppärään harjoituslaukkaan.

Anmari antoi mielessään kiitosta hyvälle hevoselle, Danielin ammattimaiselle valmennukselle ja vähän itselleenkin, muttei vahingossakaan Kaspianille.
>> Kuinkas sitten kävikään?

Kirjoittanut omistaja
Uusia sukulinjoja oli saatava. Daniel Susineva etsi ja etsivä löysi. Syrin-niminen hannovertamma oli vähällä jäädä huomaamatta ilmoituspaljouden seassa, mutta onneksi Daniel oli harkitsevaista sorttia ja päätyi kuitenkin klikkaamaan ilmoituksen lisätiedot avoimeksi. Yksinkertaisen nimen takana piili tasalaatuinen suku, josta voisi olla hevoskasvattajalle vielä paljon iloa. Sähköpostinvaihdon, puheluiden ja kattavan eläinlääkärintarkastuksen jälkeen Syrin matkasi Suomeen ilman, että uusi omistaja oli kertaakaan nähnyt sitä livenä. Daniel ei pitänyt sitä tarpeellisena, eihän hän etsinyt uutta kilparatsua eikä näin ollen tullut sopineeksi koeratsastusta. Siitostammaksi hän Syrinin osti, ja sellaiselle muut ominaisuudet olivat tärkeämpiä kuin se, miten hän hevosen selässä viihtyi ja millaisia liikkeitä sai siitä irti.

Ensihetkistä lähtien Daniel piti hevosesta. Se oli hyvinrakentunut, laadukkaasti liikkuva tamma, jolla oli jo yksi Saksassa syntynyt ja sittemmin Kanadaan muuttanut orivarsa. Se varsa oli yksi suuri lisäkipinä Syrinin ostoon. Kolmevuotiaana kouluvarsojen laatuarvosteluun osallistuessaan Burlyhill Cecil palkittiin paitsi ilahduttavasti yhdeksällä rakennepisteellä, myös tilaisuudessa erityisen ansioituneena nuorena kouluratsun alkuna kymmenellä laatupisteellä. Sellainen esikoisvarsa herätti Danielin päässä kimpoilevat ajatukset: mitä oreja Syrinille käyttää? Millaisen varsan yhdistelmän hän jättäisi siitä itselleen? Miten hän markkinoisi myyntivarsoja?

Innostus oli jälleen herännyt, ja Daniel suunnitteli jo pitkiä, monipolivisia sukulinjoja Syrinin innoittamana.

Kirjoittanut omistaja
Kaspian oli treenannut, ja sitten poika oli kilpaillut. Jossakin kummassa itsevarmuuden ja kaikkivoipuuden kuplassa teini oli kuvitellut, että helppo A olisi pelkkää paperia Syrinin kanssa. Tamma oli vaikeisiin luokkiin saakka koulutettu, ja kaiken olisi pitänyt olla helpompaa kuin Kaspianin oman Lasse-ruunan kanssa, joka oli sentään pelkkä entinen tuntihevonen, vaikkei huono sekään.

Ärsytti, sillä Kaspian kuuli kyllä, kuinka hänen sisarpuolensa hyrisi salaa tyytyväisyyttään. Anmarista oli taatusti ihanaa, että velipuoli sai nokilleen. Kaspian mulkaisi Anmaria valkean ratsunsa selästä varmuuden vuoksi, vaikkei siskopuoli sanonutkaan mitään.

"No mitä?" Anmari kysyi kulmiaan tuskin havaittavasti kohottaen ja silitti Syriniä.
"Älä sano mitään meidän radasta."
"Miksen? Hyvinhän se meni. Se oli paljon tasaisempi kuin se viimekertainen suoritus Lassella, vaikka voitittekin silloin. Hätäilit välillä valmisteluissa, mutta se menee ajan ja rutiinin kanssa varmaan ohi."

Kaspian murjotti. Hän ei ollut vielä valmis ottamaan vastaan palautetta, ei rakentavaakaan. Ehkä, jos paikalla olisi hänen oikea valmentajansa Daniel, mutta Anmarin mielipiteitä oli aina tympeä kuunnella.

"Kävelytä sitä hyvin", Anmari kehotti, ja sekin ärsytti. Kyllä Kaspian tiesi, kuinka piti toimia kilpailusuorituksen jälkeen. Mikä Anmarikin oli häntä neuvomaan? No joo, okei, ammattiratsuttaja, mutta ei nyt mikään oikea tähti sentään.

Tyytymättömyys Syriniin, joka ei ollutkaan voittanut ylivoimaisesti luokkaansa niin kuin sen kokeneena kilpahevosena olisi pitänyt, lievittyi vähitellen. Palkintojenjakoon heillä ei ollut asiaa, eikä edes luokan puolivälin paremmalle puolelle, mutta 66% ja rapiat ei ollut surkea tulos. Liennyttyään hieman Kaspian myönsi itselleen, että hevonen oli liikkunut siivosti ja tehnyt juuri niin kuin hän pyysi. Hän ei vain ollut pyytänyt tarpeeksi sijoittuakseen.

Kirjoittanut omistaja
Lynn tunsi olonsa omituisen epävarmaksi noustessaan valkean tamman satulaan. Hän muisti Syrinin olevan kiltti ja tasaluontoinen tamma, eikä hän hevosen vuoksi pelännytkään, mutta oli kuin hänen kehonsa olisi vierastanut ratsastamista. Muutto opiskelemaan ja elämä käytännössä yksinhuoltajana Lilianin isän asuessa ulkomailla oli tehnyt ratsastusharrastuksen ylläpitämisestä mahdotonta.

Vaan tässä sitä oltiin, lähdössä maastoon Kerstin ja Anmarin kanssa. Anmari istui jo korkealla Clarinoran satulassa ja Kersti kiristeli Lieseloten satulavyötä, ja siinä heillä olikin hauska tammojen värisuora. Letka lähti liikkeelle ruunikon Klaran johdolla ja Lynn ohjasi oman kimonsa sen kannoille, sillä jonon hännille jätetyn raudikkotamman tiedettiin ärtyvän perässä kulkevista hevosista.

Kesti tovin, ennen kuin olo oli taas kotoisa. Tutut maisemat ja hevosen liikkeen tuntu satulan alla alkoivat tehdä tehtävänsä, eikä ajatus pitkästä viikonlopusta entisen anopin luona enää ahdistanut kovin pahasti. Danielin äiti oli tietysti ikuisesti Lilianin isoäiti, ja Lynn tiesi Aikun olevan onnensa kukkuloilla, kun sai hupsutella kahden kesken pojantyttären kanssa. Oli se hänellekin hengähtämisen aikaa: istua vain luotettavan hevosen selässä ja kuunnella Kerstin iloista jutustelua. Elämä oli erilaista kuin hän oli suunnitellut, mutta siitäkin selvittäisiin.

Kevättalven aurinko leikitteli Syrinin valkealla karvalla ja Lynn silitti tamman kaulaa rauhallisempana kuin aikoihin.