Pikkupellon Cottonsaur

Unelmien ponin päiväkirja

Päiväkirjamerkinnät

Sisällysluettelo
Vappupallo - 1.5.2019. Vilhelmina kertoo.
Siskosten kesken - 4.5.2019. Josefina kertoo.
Kesäponi - 25.6.2019. Vilhelmina kertoo.
Syysponi - 29.9.2019. Vilhelmina kertoo.
Koko perheen poni - 4.4.2020. Arne kertoo.
Kevätpäiväntasaus - 11.4.2020. Suvi kertoo. Kilpailutuotos.
Iris toteuttaa itseään - 25.10.2020. Vilhelmina kertoo. Sisältää kuvitusta.
Valokylän Kekrijuhlat - 31.10.2020. Suvi kertoo. Kilpailutuotos.
Hölsyn kölskyn harjoitusravissa - 10.2.2021. Vilhelmina kertoo. Kilpailutuotos.

Vappupallo

1.5.2019. Vilhelmina kertoo:

Tavalliset isovanhemmat saattoivat ostaa lapsenlapsilleen vapuksi iloisen ja värikkään heliumpallon, tai ehkä saippuakuplia ja serpentiiniä. Ei kuitenkaan minun isäni. Isän sydämessä oli aina ollut ihmeellisen höttöinen kohta lapsille, ja ehkä meitä siksi oli niinkin monta kuin oli. Todennäköisesti siitä samasta syystä minä olin oppinut hyvin nuorena, kuinka sain aina tahtoni ujutettua isän tahdoksi. Tyhmä hän ei ollut, mutta ensimmäinen mies jota koskaan opin manipuloimaan joka tapauksessa. Sitä taitoa minä olin hionut vuosien varrella, mutten koskaan käyttänyt sitä pahaan. Minä olin kuitenkin rauhaa ja tyyneyttä rakastava seurapiirirouva, lempeä ja tasapainoinen, en koskaan pahansuopa.

Isän ilo ja ylpeys ostoksestaan ja siitä, kuinka se ilahdutti hänen lapsenlapsiaan, oli käsin kosketeltavaa, mutta oli ilmassa muitakin tuntemuksia. Kun esikoistyttäreni Iris hääri ponin ympärillä ja ihasteli sitä silmät sädehtien, minä kohtasin Johanneksen katseen. Kiltin miehen leukapielet olivat puoli pykälää kireämmät kuin tavallisesti. Isän ylitsevuotava kiintymyksenosoitus oli aviomieheni mielestä liikaa. Johannes ei koskaan ollut ollut hyvä salaamaan sitä, kuinka vanhempieni suureelliset lahjat vaivasivat häntä.

Katsoin miestä vakaasti silmiin. Tämä poni ei ollut minun ideani. Se oli isän ihan omia päähänpistoja, eikä mitään sellaista, mitä minä olisin pitänyt välttämättömänä osana lasteni elämää. Tätä ideaa en ollut isäni päähän ujuttanut.

Vaikka, ajattelin siirtäessäni katseeni poniin, olihan se nyt hirvittävän soma. Pidin siitä jo nyt enemmän kuin isän ja äidin puoliverisistä. Niin laadukkaita ja hienoja kuin heidän kasvattinsa olivatkin, ne eivät näyttäneet tältä.

”Vad ska vi kalla honom?” kuului isä juuri tiedustelevan Irikseltä, ja ehkä vähän Felixiltäkin, jota piteli sylissään. Poika oli vielä niin pieni, ettei hänellä tosiasiassa ollut vielä mielipidettä ilmaistavanaan tällaisiin asioihin.
“Han heter Prins!” tyttäreni ilmoitti sangen päättäväisenä.
“Iris, kom ihåg att han är faktiskt mofas ponny”, Johannes huomautti tytölle, jottei tämä alkaisi kuvitella olevansa poninomistaja.
“Visst får han vara Prins”, tuumasi Arne-isäni kuitenkin huolettomana ja hymyili lämpimästi, kun Iriksen pieni käsi kurottautui silittelemään ponin kermaisenväristä karvaa.
“Så mjuk han är”, tyttö hymisteli ilahtuneena.

Poni ei tuntunut pistävän pahakseen pienen tytön ihailua. Minä muistelin omaa lapsuuttani ja meidän ensimmäistä poniamme. Se ei ollut ollut yhtä kaunis kuin tämä, mutta rotuponi sekin ja taitava opettaja. Prins ei vielä hetkeen opettaisi Iristä, olihan poni vasta kolmevuotias, mutta se aika koittaisi vielä, ja silloin minusta varmaan tuntuisi vähän vanhalta, hyvin ylpeältä ja aika pakahduttavalta. Oma lapsi oman ponin selässä — kylläpä aika riensi.

>> Sisällysluetteloon

Siskosten kesken

4.5.2019. Josefina kertoo:

"Isä on höpsähtänyt", sanoi Vilhelmina, ja minä hätkähdin ja loin isosiskooni säikyn katseen. Tarkoittiko Vilhelmina, että isän muisti oli alkanut rakoilla? Että isästä tulisi muistisairas? Minä rakastin isää yli kaiken. Isä oli parhaita ihmisiä, jotka tiesin, ja ellei isä muistaisi kuka minä olin — sitten olisi maailmassa taas yksi ihminen vähemmän, joka ajattelisi minusta hyviä ajatuksia.

Mutta ei Vilhelmina sitä sentään tarkoittanut. Sisar kiinnitti hevoseni Grannin turpahihan piittaamatta siitä, että tummanruskea tamma nyrpisteli suupieliään ja kipristeli korviaan. No, ehkä oli sentään valehtelemista väittää, etteikö Vilhelmina olisi lainkaan piitannut Grannin irvistelyistä. Isosisko katsahti hevosta kyllästyneenä ja mutisi jotakin sen ankeasta luonteesta.

"Han köpte en ponny", Vilhelmina jatkoi saatuaan hevoseni suitsittua valmiiksi. Olin ollut vilpittömän helpottunut, kun Vilhelmina oli ilmoittanut tulevansa Kallaan kyläilyreissulle ja olevansa halukas auttamaan minua hevosteni liikuttamisessa. Minä viimeistelin kiireen vilkkaa Kertun ratsastuskuntoon, sillä en suinkaan halunnut Vilhelminan joutuvan odottamaan joutilaana seisoskelevan Grannin kanssa yhtään pidempään kuin oli pakko. Tammahan saattoi keksiä mitä vain; johan se oli ottanut ja puraissut Hanne-paran takkiinkin reiän. Me olimme lähdössä maastoon, ja se jos mikä oli hyvä suunnitelma, sillä siten minulta säästyisi tästä päivästä töiden ja hevosten lisäksi aikaa muuhunkin (niin, lukemiseen ja Rasmus Alsilaan). Kaksi hevosta yhdellä maastoretkellä, mikäs sen parempaa.

"Vad?" naurahdin epäuskoisena. Mihin isä tarvitsi ponia? Ellei... "Så att Iris och Felix kan rida?"
"Precis. Ponnyn är riktigt fin, men den är endast tre år gammal och dessutom en hingst", Vilhelmina sanoi huuliaan mutristellen. "En welsh mountain är han, tror jag."
Ei Vilhelmina mitään luullut, tietenkin se tiesi. Vaikkei isosisko enää ratsastanut, se ei suinkaan tarkoittanut, etteikö se olisi yhä tiennyt hevosista yhtä jos toistakin.
"Har du några foton?" minä kysyin uteliaana. Olihan se nyt nähtävä! Poni. Aina oli aikaa katsella kuvia pienistä welshponeista.

Se oli ihan hirvittävän söpö poni. Se oli suurisilmäinen voikko isolla päämerkillä, sillä oli suloisena törröttävä harja joka kasvaisi taatusti vielä mahtaviin mittoihin ja sen turpa oli pikkiriikkinen ja eittämättä pehmeä. Voi jukra, ajattelin minä. Tuon ponin vuoksi minäkin saattaisin raivata kalenteristani enemmän aikaa vapaaehtoisille vierailuille vanhempieni luona. Miten kamalan söötti poni.

Vilkaisin velvollisuudentuntoisena Grannia. Tietenkin oma hevoseni oli kaikista hienoin. Sitä ei suloisinkaan poni maailmassa muuttanut.

>> Sisällysluetteloon

Kesäponi

25.6.2019. Vilhelmina kertoo:

Pienten ponien ja lasten kesäelämä oli sitten auvoisaa puuhaa. Minä muistin kyllä, millaisia lapsuuden kesät ratsukartanolla olivat olleet. Teininä olin ollut koko touhuun jo lopen kyllästynyt, mutta pikkuisena päivät kuluivat, venyivät ja seurasivat toisiaan huolettomina ja enimmäkseen ihanina. Hevoslaitumilla ei saanut käydä ilman vanhempien tai työntekijöiden valvontaa, mutta saatettiin me joskus silti käydä. Salaa syötetty leipäpalanen ei silloin tuntunut lainkaan vaaralliselta idealta.

Nyt äitinä ajatus omasta lapsesta tekemässä niin hirvitti. Iris oli vielä niin pieni, ja Felixistä nyt ei onneksi vielä tarvinnut siinä mielessä puhuakaan, sillä poika oli vielä kylliksi pieni ollakseen vipeltämättä omille teilleen. Jos Felix nyt joskus sellaista tekikin, vaappuva taapero oli vielä verrattain helppo juosta kiinni. Iris sen sijaan vaati enemmän vahtimista, sillä tytöllä oli valtavan suuri halu päästä laitumelle katsomaan Prinsiä. Kuvitelmissani herkkuja mukanaan kantava pieni tyttäreni aivan taatusti tallaantuisi elävältä, jos hän menisi orivarsojen laitumelle. Nehän kaikki parveilisivat tytön ympärillä ja polkisivat tämän jalkoihinsa. Siksi Iriksellä oli kaksi sääntöä:
1) Laitumelle ei menty ilman aikuista.
2) Laiduntaville hevosille ei syötetty herkkuja.

Prins sai laumakseen yksi- ja kaksivuotiaista ori- ja ruunavarsoista koostuvan porukan. Jos minua alkuun hirvitti katsella isompien puoliverivarsojen sekaan pelmahtavaa pikkuponia, niin ei sentään kovin kauan. Pikku-Prins piti kyllä itsestään huolen eikä häpeillyt korkeampien lajitovereidensa keskellä. Se oli riittävän fiksu ollakseen ryhtymättä riitapukariksi, ja kun katselin tytärtäni käsipuolessa pidellen pikkuorin edesottamuksia hevosnuorisoporukassa, aloin olla yhä vakuuttuneempi siitä, että Prins voisi vallan hyvin varttua viisaaksi aikuiseksi poniksi.

"När får jag rida?" Iris tiedusteli kaihoisaan sävyyn.

Siihen sentään kuluisi vielä jonkin aikaa, oli poni miten järkevä tahansa. Kolmevuotias ori saisi viettää koko kesän laitumella, ja sittenkin sen kanssa aloittaisi työskentelyn joku kokenut pienikokoinen ratsastaja päiväkoti-ikäisen lapseni sijaan. Iriksen oli niin kovin, kovin vaikea malttaa, mutta ihailtavan sinnikkäästi pieni tyttö yritti pysyä kärsivällisenä.

>> Sisällysluetteloon

Syysponi

29.9.2019. Vilhelmina kertoo:

"Tosi noheva poni", kehui vanhempieni uusi ratsuttaja Hilda Vuolasmaa. "Sille muistui ohjasajojutut mieleen ihan heti kerrasta!"

Minä nyökyttelin tyytyväisenä. Oli hyvä merkki, että pikkuori oli yhä vain fiksu ja mukava. Siitä tulisi takuulla esimerkillinen lastenratsu. Luonne oli kunnossa ja sitä käsittelisivät sitä paitsi taitavat ammattilaiset läpi koko koulutusprosessin. Mikä voisi mennä vikaan?

Suitsittu ja ohjasajoon valjastettu pikkuponi oli söötti näky. Sen pikkuruiset kaviot ottivat pieniä pontevia askeleita ja Hilda käveli perässä posket hieman punoittaen. Parivaljakko oli tehnyt lenkin kartanon lähimaastoissa, ja huomasin ajattelevani, että olisipa minustakin ollut mukava päästä mukaan. Ulkoilu aurinkoisena syyspäivänä sellaisessa hyvässä seurassa olisi ollut ihanaa. Rapsuttelin vierelleni pysähtyvää ponia ja hymyilin Hildalle. Hän oli aina niin hyväntuulinen.

"Onko sille vielä löydetty ratsastajaa?" tiedustelin uteliaana. Prins oli niin pienikokoinen, etteivät vanhemmilleni työskentelevät Henrik ja Hilda voineet sitä sisäänratsastaa. Isä oli puolivillaisesti ehdottanut minua, mutta minä en tuntenut minkäänlaista halua olla ensimmäinen ratsastaja ponille. Ensinnäkin pelkäsin omien luideni puolesta, ja toisekseen epäilin, että potisin ominekin kiloineni huonoa omatuntoa Prins-paran rasittamisesta.

"No jostakin Suvista sun mutsi ja faija puhui", Hilda heläytti, ja minun teki hetkellisesti vähän pahaa kuulla hänen kutsuvan vanhempiani rahvaanomaisesti mutsiksi ja faijaksi. Ne sanat eivät olleet koskaan istuneet perheemme imagoon.

Lopulta ravistelin pahastuksen itsestäni. Olihan oikeastaan raikastavaa, etteivät ihan kaikki käsitelleet vanhempiani kuin kuninkaallisia.

"Muistankin Suvin", totesin. "Oletan ainakin, että tarkoittivat meidän Suvia? Sellaista, joka on ollut täällä töissä."
"Joo! Joskus vuosia sitten kyllä vissiin."
"Mukavaa, jos Suvilla on aikaa meidän ponille", sanoin, ja se jos mikä oli rehtiä puhetta. Muistin Suvi Henttosen elävästi, vaikka viimeisestä tapaamisestamme oli kulunut vuosikausia. Hän oli huomattavan pikkiriikkinen, mahdottoman sinnikäs ja taianomaisella tasapainolla varustettu aloitteleva ratsuttaja vielä niihin aikoihin. Työskenneltyään vanhemmillani vajaan vuoden verran Suvi ponkaisi ulkomaille, ja sosiaalisen median kautta olin nähnyt hänen ratsastaneen upeita kouluponeja jonkun aikaa Keski-Euroopassa ja palanneen sittemmin Suomeen pitämään ratsastuskoulua.

Suvi oli rautainen ammattilainen. Hän jos joku tekisi sievästä pienestä Prinsistä lapsilleni luotettavan ratsun.

>> Sisällysluetteloon

Koko perheen poni

4.4.2020. Arne kertoo:

Lapsenlasten läsnäolo pehmitti aina vaimoani tavalla, johon mikään muu mahti maailmassa ei kyennyt. Ei pitänyt käsittää väärin: ei Susanne suinkaan ollut mikään teräksestä muovattu umpinainen haarniska, mutta vuosikausiin en kuitenkaan ollut nähnyt hänen eleissään sellaista hellyyttä ja lämpöä muulloin kuin Iriksen ja Felixin kanssa toimiessa. Jämptisti rouva huolehti, etteivät lapset ätyneet säheltämään liiaksi ponin läsnäollessa, mutta se oli nimenomaan sitä - huolehtimista. Pienten lapsenlastemme turvallisuus oli heidän isoäidilleen sydämen asia.

Oli juhlava päivä. Felix täytti kaks vuotta, ja sen kunniaksi olimme kutsuneet kaikki lapsemme kartanolle päiväksi. Jopa Markarydissä asuva ja työskentelevä keskimmäisemme Alexander oli saapunut pidennetyksi viikonlopuksi Suomeen, ja Josefina-kuopus toi mukanaan seurustelukumppaninsa Rasmus Alsilan. Alsilaa Susannen poikkeava elekieli vaikutti hämmentävän, mutta meille muille ei enää ollut uutta seurata Iriksen ja Felixin kanssa leikittelevää kartanonrouvaa, joka juuri parhaillaan piteli syntymäpäiväsankaria sylissään jotta pikkuinen poika ylettyi harjaamaan Prins-ponin selkää. Ajatella! Prins, joka oli meistä muista jotakuinkin polvenkorkuinen, oli vielä niin kovin suuri taaperon näkökulmasta katsottuna.

"Onpahan yleisöä", vävyni Johannes tuumasi, kun lopulta kuljimme kohti ratsastuskenttää valmiiksi satuloitu pikkuponi ja kypärät päähänsä saaneet lapset mukanamme.
"Tämä on juhlallinen hetki", hymähdin minä. "Heidän ensimmäinen ratsastuskertansa Prinsillä."

Prinsin kanssa ei oltu pidetty kiirettä. Se oli nyt nelivuotias ratsun työn alkeet osaava pikkuinen poniori. Suvi Henttonen sitä oli käynyt ratsuttamassa jaksoittain, ja olipa poni ollut hetken Suvin omassakin tallissa koulutuskuurilla, mutta muutoin meillä oli kintsunlaisesti ratsastajia Prinsille. Vilhelmina oli käynyt ponin kanssa maastoilemassa todettuaan sen turvalliseksi ratsuksi, mutta väitti kivenkovaan, ettei osaisi tehdä enää tavoitteellista työtä nuoren ratsun kanssa. Minun oli vaikea uskoa sitä, sillä ratsukartanon lapset kyllä kasvoivat taitaviksi hevosihmisiksi, mutta en painostanut.

"Nämen ja dör", kuulin Josefinan huokaisevan ihastuksissaan, ja ymmärsin täysin miksi, kun katselin ensiratsastukselleen päässyttä kaksivuotiasta Felixiä.

Siinä oli monta suloista näkyä samassa paketissa. Oli pikkuruinen poniori, joka näytti ottavan ratsuntehtävänsä hyvin tosissaan. Oli ponia taluttava ja jännittyneesti hymyilevä Vilhelmina, jonka katse kiertyi tuon tuostakin satulassa istuvaan poikaan. Felixin leveä hymy ei jättänyt arvailuiden varaan, mitä mieltä lapsi oli syntymäpäiväratsastuksestaan, ja ratsukon rinnalla poikaa tukien kulkeva vaimoni näytti liikuttavan herkistyneeltä. Suojaukset ja piikit oli laskettu ja tovin verran minä muistin nuoren Susannen, tyttöystävänä ja morsiamena, ensimmäistä kertaa äitinä ja sitten toista ja kolmatta, vaikka niin, silloin viimeisellä kerralla kuva oli jo ihan viimeistään pysyvästi synkentynyt alkuvuosista.

Tallensin hetken mieleeni. Annoin katseen kiertää paikallaolijoita: ratsukkoa avustajineen, vuoroaan malttamattomana enonsa Alexanderin sylissä odottavaa Iristä, vaiti tilannetta seurailevaa vävypoikaani Johannesta ja Josefinaa, joka piteli mielitiettyään kädestä rentona kuin ei koskaan olisi se säikky ja hermoileva tyttörukka jollaisena hän usein näyttäytyi.

Hetken verran perheemme oli ehjä ja särötön, ponin ja siihen liittyvien ihastuttavien tunnekokemusten yhteen tuoma.

>> Sisällysluetteloon

 

Kevätpäiväntasaus

11.4.2020 Stall Sjöholman pääsiäisestekisoissa.

Luokkakorkeus: 50cm
Tehtävänanto: Kevätpäiväntasaus kääntää katseet kohti valoa ja lämpöä. Onko tällä ollut vaikutusta sinuun ja/tai ratsuusi? Tarinoi. Kertomuksen ei tarvitse liittyä varsinaisesti tähän hetkeen, mutta sillä tulisi olla jokin merkitys johonkin kisapäivänä tapahtuneeseen tai mielessä käyneeseen ajatukseen.
Tulos: sijoitus 1/2

Pienen ponin kullanhohtoinen karva on pehmeää ja hopeaiset jouhet laskeutuvat sulavina kuohuina kaulalle. Suvi ei raaski letittää niitä, vaikka kilpailuissa ollaankin. Jotakin pientä menetetään satuponimaisuudesta, jos jouhia aletaan kesyttää.

Suvi pitää satuponista. Prins saattaa olla vain työprojekti, mutta ratsuttajan rinnassa sykähtelee yhä pienen ponitytön sydän, josta liikenee palanen jokaiselle söötille pikkuponille.

Auringonpaisteessa kimaltelevan ponin henkeäsalpaavan suloinen ulkomuoto on vain pikkiriikkinen ranskalainen viiva sen hyvien ominaisuuksien listassa. Mitä pidemmälle kevät on edennyt, sitä enemmän on Suvi löytänyt siitä hyviä puolia, ja mikä parasta: niitä ei ole tarvinnut edes etsiä. Ne ovat ruvenneet säkenöimään kuin jalokivet Lumikki-piirrosanimaatiossa.

Tietysti ponien kanssa työskentely on mukavinta silloin, kun taivaalta ei sada räntää eivätkä jalat jäädy kiinni märkään maaperään, mutta on tässä kasvaneessa kiintymyksessä kyse muustakin.

Prins-ponin luonne on ollut valoisa aina, mutta kevät on tuonut siihen uudenlaista iloa ja pirtsakkuutta. Ehkä treenin myötä kohentuneella kunnollakin on jotakin tekemistä asian kanssa, mutta Suvi on varma: poni peilaa myös hänen omaa kevätmielialaansa. Kesän lapsena kevätkuukaudet ovat aina olleet hänelle voimistuva lupaus siitä, että lempiaika koittaa jälleen.

Tänä vuonna intoa latistaa vain se tosiasia, että kesän tullen poni on palannut omistajiensa laidunmaille, eikä Suvi tiedä tarvitaanko hänen ratsutuspalveluitaan enää syksyn koittaessa. Se pieni haikeus rinnassa räpiköiden Suvi jättää jouhikuohut valtoimekseen ja suuntaa fokuksensa verryttelyyn ja sitä seuraavaan tärkeään hetkeen: pikku-Prinsin ensimmäiseen estekilpailustarttiin.

Tuomarin kommentti: Mukavan tunnelmallinen kerronta, jossa saa otetta ratsukon historiaan ja tulevaan. Kevät on tuonut iloa, mutta myös haikeaa luopumista.

>> Sisällysluetteloon

 

Iris toteuttaa itseään

25.10.2020 Vilhelmina kertoo:

Tyttäreni Iris oli varmasti maailman rohkein ja idearikkain ja kaikin tavoin upein tyttö. Ja niin, minä olin avoimesti täydellisen hämilläni siitä, miten mahtavalta hänen kasvunsa seuraaminen minusta tuntui. Prins-ponin kanssa touhutessaan Iris oli luonteva ja itsevarma, ja minä aloin olla yhä tyytyväisempi siitä, että isä oli tullut hankkineeksi lapsenlapsilleen oman ponin, jonka kanssa opetella hevostelun saloja. Vaikken enää vuosikausiin ollut itse ollutkaan intohimoinen hevosharrastaja, pidin suuressa arvossa lajin harjoittamia vahvuuksia. Prinsin elekielen seuraaminen sujui Irikseltä kerta kerralta luontevammin, ja ponin seurassa tyttö malttoi rauhoittua silloinkin, kun energiaa oli kertynyt ja meno muuten oli vilkasta ja eloisaa.

Nyt Iris sai toteuttaa itseään. Halusimme ottaa hänestä ja Prinsistä halloweenhenkisen potretin, ja Iris oli tietysti innokkaasti ideoinut oman asunsa. Iris ei tahtonut olla soma prinsessa, vaan hurja metsien ryöväri. Näytin tytölle vanhaa Robin Hood -kuvakirjaani, ja viisivuotias Merida-fani innostui:
"Pilbössa!"

Pilbössa, jousipyssy. Sellainen oli saatava. Yhtenä sateisena iltapäivänä me askartelimme Irikselle jousipyssyn ja muutamia nuolia. Pitkä vihreä yöpaita taipuisi hyvin osaksi asua, ja ruskeat sukkahousut eivät montaa euroa maksaneet. Prinsille isä teki itse omat koristesuitset. Tietysti isä osasi sellaistakin; hän oli käyttänyt kaikki vuosikymmenensä milloin minkäkinlaiseen itsensä kehittämiseen, ja jos hän nyt ei sentään aivan pätevä valjasseppä ollutkaan, niin kelpo harrastelija kuitenkin. Pikkuruiset suitset istuivat pikkuruisen ponin pikkuruiseen päähän, ja jos niissä jokin ommel oli hieman kiemurassa, sitä ei kuvista kukaan erottaisi.

Kuvauspäivänä en osannut lakata ihastelemasta tytärtäni. Kuinka tosissaan hän eläytyi roolihahmoonsa, jonka nimi oli kuulemma myös Merida: lapsen kyky heittäytyä leikkiin oli liikuttava. Yksi asia minua kuitenkin nauratti. Silloinkin, kun Iris poseerasi hurjasti tai hiipparoi huomaamattomasti Prins-poni kuuliaisesti perässään tepastellen, tytön kasvoilla viipyili leveä hymy.

Kun kysyin Irikseltä, eikö hänen metsäryövärinä pitäisi näyttää hurjalta ja vihaiselta, vastaus oli suorasanainen. Kysymykseni oli typerä. Kuulemma metsäryöväri, jolla oli maailman hienoin poni, ei voinut näyttää vihaiselta. Sellainen ei vain käynyt päinsä, kun oli oikein ylpeä ratsustaan. Niin että metsäryöväri hymyili tyytyväisenä jokaisessa hurjassa halloweenotoksessa, koska rakasti poniaan niin kovasti.

Ja niin hymyilin minäkin. Ponin lisäksi olin ylettömän ylpeä sitä käsittelevästä pienestä, reippaasta tytöstä.

>> Sisällysluetteloon

 

Valokylän Kekrijuhlat

31.10.2020 ERJ:n alaiset tuotoskilpailut:

Tehtävänanto Kauhein heistä voittakoon! - Pukukilpailuluokka, sopii eritoten aloitteleville - sekä poniratsukoille sekä lapsenmielisille. Ratsukko suorittaa lyhyen kahdeksan esteen radan valitsemassaan korkeudessa (puomi - 80cm) ja pukeutuneena asuun. Kerro, mihin asuun päädyit ja miksi, ja miten suoriuduitte radasta ratsusi kanssa. Aiheuttivatko asusteet vaikeuksia vai ratsastitteko kuin niitä ei olisikaan? Voit halutessasi liittää piirroksen tai luonnoksen asustasi tarinan oheen kuvailun tueksi.
Luokkakorkeus 40 cm
Ratsastaja Suvi Henttonen
Tulos sijoitus 1/3
>> Kilpailukutsu

Suvia naurattaa. Halloween-henkisiin kilvanajoihin osallistuminen luvattoman somalla pikkuponilla ei varsinaisesti ole sitä mitä hän on kuvitellut 37-vuotiaiden aikuisten naisten tekevän viikonloppuisin (tai muulloinkaan). Kekri kuulostaa tietysti vähän vakavammin otettavalta kuin ameriikanhuuruinen Halloween, mutta silti: ratsukkona heissä ei ole mitään vakavasti otettavaa, niin pitkän linjan ammattilainen kuin Suvi itse onkin.

Prins on kerta kaikkiaan liian sievä ja suloinen ja pieni ja kullanhohtoinen, jotta hän olisi voinut valita heidän asukseen mitään karmaisevaa. Kuka muka ottaisi todesta pelottavaksi puetun voikon satuponin, joka on kaiken lisäksi kasvattanut jo melkoiset villapöksyt suojaksi merenläheisen kotitallinsa viimanpieksemältä ilmastolta? Poni on oikea kultakutri.

Siitä Suvi on ideansa saanutkin. Hän on tehnyt Prinsistä Kultakutrin. Tehtävä vaikutti hivenen haastavalta, sillä Kultakutriin liittyvät kuvalähteet olivat niin kovin vaihtelevia. Lopulta Suvi luotti omaan lapsuuden muistikuvaan: aivan taatusti Kultakutrilla oli sievä lierihattu (sellainen keikkuu Prinsin päässä; Suvi ei usko hatun kestävän menossa mukana läpi koko suorituksen ajan, mutta onhan hän sentään yrittänyt), vaaleansininen valkopilkullinen mekko (vaaleansiniseen loimeen on liimattu valkoisia huopakangaspalleroita ja mikä parasta, loimen helmaan on ommeltu kirppikseltä löydettyä pitsiliinaa röyhelöisemmän tunnelman saavuttamiseksi) ja siniset silkkirusetit palmikoissa (onneksi Prinsillä on jouhia letitettäväksi vaikka muille jakaa). Valkoisiksi polvisukiksi kelpaavat pintelit, tietenkin.

Ammattiratsuttaja näkee, kuinka ponin omistava kartanonisäntä Arne Rosengård pudistelee pehmeästi päätään. Suvi ei anna miehen huvittuneisuuden lannistaa itseään, vaan kohottaa leukansa. Hänen asunsa huppu meinaa siitä hyvästä valahtaa niskaan. Suvi tarttuu äkkiä asun karvaiseen korvaan sen estääkseen.

Niin. Hän ei tosiaankaan ole nuorena tyttönä kuvitellut tällaista. Ratsastaa nyt 37-vuotiaana aikuisena naisena kilpaa ristikkoluokassa pienellä sievällä ponilla karhuksi pukeutuneena.

Kauhein karhuin meistä voittakoon, Suvi ajattelee riemukkaasti. Onneksi Prinsillä on niin hyvät hermot, ettei se hätkähdä vähääkään, kun sen satulaan kipuaa karhu. Jos hyvin käy, Kultakutri-poni pysyy yhtä tyynenä läpi kilpailupäivän. Ja jos nyt joku kilpaveikoista meneekin verryttelyssä tolaltaan, sehän ei ole Suvin vika. Mitäs tuovat pukukilpailuun hevosia, jotka eivät kestä karhun näkemistä. Kyllä silloin sietääkin hävitä.

Tuomarin kommentti: "Voittoon lopulta loikkasi Kultakutri karhuineen. Tarinassa on hyvä flow, pidin kovasti sen jäsennyksestä ja näppäristä sanavalinnoista sekä kuvauksista. Ja ajatus pörheästä kullanvärisestä oriponista vakavastiotettavana pitsimekossaan vaan huvittaa suuresti! Koska tarina on kirjoitettu nykyhetkeen, emme voi tietää radan kulkua valmiiksi, mutta se ei oikeastaan haittaakaan; kirjoittaja on upottanut tarinaansa hyvin mahdollisia käänteitä aina karkaavista lierihatuista karhuasuiseen, satulassa keikkuvaan ratsastajaan. Hyvän mielen tarina, joka jättää hyvin mielikuvituksen varaan ja lyhykäisyydessään kuvailee hyvin asunsa!"

>> Sisällysluetteloon

 

Hölskyn kölskyn harjoitusravissa

10.2.2021 KRJ:n alaiset tuotoskilpailut:

Tehtävänanto Vapaamuotoinen tuotos kilpailusuorituksesta: arvostelussa kiinnitetään erityistä huomiota yksityiskohtien kuvailuun. Tuotos voi olla teksti, piirros tai jotain muuta.
Luokkataso Helppo C
Ratsastaja Vilhelmina Allén
Tulos sijoitus 1/2
>> Kilpailukutsu

Hyvä tavaton. Vilhelmina oli liian nuori kuolemaan sydänkohtaukseen. Siltä kuitenkin tuntui, kun hän pelko verisuonissa velloen ratsasti viisivuotiaan poniorin pituushalkaisijalle. Prinsillä oli pikkuruinen ravi, tietysti, olihan poni itsekin niin kovin pieni, ja L-kirjaimesta I:hin tuntui olevan puolikkaan ikuisuuden mittainen matka. Sen aikana Vilhelmina ehti murehtia sataa asiaa: hölskyikö hän kuin perunasäkki, kulkiko poni suorassa, pysähtyisikö se tasajaloin kun saavuttaisiin pisteeseen, ei kai se pysähtyisi liian ajoissa, ei kai vain Vilhelminan kolmekymmentävuotias takapuoli tursunnut yli pikkuponin satulasta rumalla tavalla. Puna kohosi ratsastajan poskille, eikä se johtunut pakkasesta, oltiinhan sentään lämmitetyssä maneesissa.

Prinsin pysähdys oli uskomattoman napakka, ja Vilhelmina tiesi saman tien tehneensä liian suuren pidätteen. Ponin kaula hänen edessään taipui, kun voikko karkasi pieneksi virkkuukoukuksi ruman pidätteen jälkeen. Vilhelminaa hävetti. Pienieleisesti hän tervehti tuomaria. Eihän tässä uskaltanut tehdä omasta radalle saapumisestaan isompaakaan numeroa, kun oli jo mokannut heti kättelyssä!

Ronskia pysähdystä säikähtäneenä Vilhelmina hoputti ponin raville huomattavasti pehmeämmin avuin. Ehkä Prins otti pari hiipivää käyntiaskelta väliin, mutta kun se siirtyi raviin, se palasi nopeasti takaisin tasaiselle ohjastuntumalle. Vilhelmina käänsi ponin C-kirjaimesta oikealle ja varoi rikkomasta harmoniaa. Onneksi askeleen pidennyksessä sai keventää.

Siitä ohjelma sitten lähti sujumaan. Pieni pätkä keventäen ja kolmikaarinen kiemuraura, joka oli lapsuudesta saakka ollut yksi Vilhelminan lempitehtävistä, antoi naiselle kaivattua itsevarmuutta. Olisi ollut liioittelua sanoa, että Prins liihotteli kentän halki, mutta tasaisesti se kuitenkin eteni. Niin nuoren ponin kanssa Vilhelmina ei uskaltanut muusta haaveilla.

Ohjelma lähestyi loppuaan. Vilhelmina tunsi Prinsin väsyvän, ja nuoren ja kokemattoman ponin väsymys näkyi kiireisyytenä ja hienoisena etupainoisuutena. Harjoituslaukka kiihtyi ja paksut valkeat lettisykeröt sen kun heilahtelivat kultakarvaisen kaulan ylälinjalla. Ehkä kiireessä oli rahtunen ratsastajan jännitystäkin. Vilhelmina laski askeleita lopputervehdykseen, eikä sitä ennakoidessaan saanut viimeisestä voltista aivan tasaista. Keskihalkaisija odotti, ja hän saattoi vain toivoa, ettei yksikään Prinsin leteistä purkautuisi ennen sitä. Ensi kerralla hän ompelisi letit kuminauhoilla kiepauttamisen sijaan, tai ehkä pitäisi hylätä ajatus sykeröistä. Sellaisiin Prinsillä saattoi sittenkin olla liikaa harjaa.

Lopputervehdystä edeltävä pysähdys oli ohjelman aloitusta pehmeämpi. Vilhelmina valmisteli pysähdyksen tällä kertaa paremmin, ja kun hän sitten tiivisti istuntaa, ohjasotetta tarvittiin tuskin lainkaan. Prinsin korvat olivat kääntyneet hänen suuntaansa ja pienen orin neljä jalkaa tömähtivät täsmällisesti maneesin hiekkaan. Vilhelmina hengitti ehkä ensimmäistä kertaa ohjelman aikana kunnolla ulos: pitkään ja hartaasti. Prinsin karva tuntui sametilta hänen kämmenensä alla, kun hän antoi ponille lopuksi ansaitut kiitokset tuhansin silityksin.

Tuomarin kommentti: "Tästä löytyi aivan ihanan paljon juuri niitä yksityiskohtia, joita toivoin! Ratsastajan ajatukset sopivat tekstiin täydellisesti ja juttu etenee läpi tekstin hyvin. Yksityiskohtainen kuvailu saa muodostamaan mielessä tarkan kuvan ratsukosta ja suorituksesta."

>> Sisällysluetteloon

 

Virtuaalihevonen | Ulkoasu © M Layouts | Muu sisältä © Lynn VRL-05265